lauantai 7. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivän cannellonit


Nyt sairasteltuani IKUISUUDEN tai ainakin ikuisuudelta tuntuvan ajan, koska puhuminen ja kaikennäköinen puuhastelu oli kielletty, halusin edes itsenäisyyspäivän kunniaksi tehdä itse ruokaa. Sieni-pinaatti-ricottacannellonit eivät noin äkkiseltään kuullosta kovinkaan isänmaalliselta ruualta, mutta kun sienet ovat itse poimittuja mustatorvisieniä, niin asia muuttuu.

Muutamiin asioihin minulla on kieltämättä outo suhtautuminen. Lähtökohtaisesti en pidä vaikkapa nyt tässä ohjeessa merkittävässä osassa olevasta pinaatista tai viineistä Pinot Noirista, mutta silti olen tunkemassa niitä joka paikkaan. Johtuu varmaan siitä, että vaikkapa nyt nämä kaksi edellä mainittua asiaa ovat hyvin suosittuja ja pidettyjä ruoka-/viini-ihmisten parissa, enkä jaksa lakata ihmettelemästä, miksi en itse pidä niistä. Siedätyshoitoa. Toimii ja ei toimi. Tällä kertaa toimi vähän paremmin tämä pinaatti :)

Ohje on Me Naiset -lehdessä julkaistu kirjailija Mikko Rimmisen  nimikkoresepti. Linkki kannattaa kurkata, koska siellä on monta muutakin maistuvaa sieniohjetta.


Sieni-ricottacannelloneihin neljälle tarvitset:

200-300 g tuoreita mustatorvisieniä
2 keskikokoista sipulia
4 isoa valkosipulinkynttä
100 g tuoretta pinaattia
voita paistamiseen
2-3 rkl valkoviiniä
1 prk (200 g) ricottajuustoa
½ dl raastettua pecorinojuustoa
ripaus suolaa
ripaus valkopippuria
16 cannelloniputkea tai tuorepastakääröä

Juustokastikkeeseen:

25 g voita
3/4 dl vehnäjauhoja
8 dl maitoa
1½ dl emmentaljuustoraastetta
½ dl pecorinojuustoraastetta
½ tl suolaa

Lisäksi vielä:

50 g mozzarellajuustoa
tuoretta basilikaa tai salviaa

Ja sitten hommiin. Mikäli käytät kuivattuja sieniä, niin hyvä nyrkkisääntö on, että kuivuessaan sienet kevenevät 10 osaan alkuperäisestä eli 300 g tuoretta on 30 g kuivattuna. Mikäli siis käytät kuivattuja sieniä, niin aloita laittamalla ne veteen likoamaan. Sienien liotusvedestä saa maukasta keitto- tai kastikepohjaa, mutta EI mustatorvisienten liotusvedestä. Jostain luin, että se on tähän tarkoitukseen liian kitkerää, enkä ole lähtenyt kokeilemaan, vaan kerrankin uskon. Ja jos käytössäsi on tuoreita sieniä, niin niistä vaan paistelet nesteet veks.

Sienten liotessa voit  silputa sipulit pieneksi sekä huuhtoa ja pilkkoa pinaatit. Käytin babypinaattia, josta irrotin pois ainoastaan lehden kannat, en lehtiruotia. Valkosipulia taisin laittaa vähän reilummin, mutta muuten noudatin ohjetta tunnollisesti.

Valkosipulin pusertamiseen olen löytänyt maailman parhaan vekottimen Joseph Josephin keittiötarvikevalikoimasta. Tämä hakkaa perinteisen pusertimen ihan mennen tullen. Pari keinahtavaa painallusta kynnen päällä ja valmista on.




Kuivatuista sienistä puristellaan liiat vedet veks, heitetään pannulle ja paistellaan loput nesteet pois. Sitten sipulit kuullotetaan voissa, yhdistetään sieniin ja lisätään valkoviini.  Pyöritellään hetki, kunnes neste on haihtunut. Pinaattisilppu lisätään pannulle. Ja vaikka ensin näyttää siltä, että kaikki ainekset ei millään pannulle mahdu, niin pinaatti menee paistettaessa kasaan tosi nopeasti, joten se kannattaa lisätä pannulle osissa, ettei vyöry reunojen yli. Paistellaan seosta ihan hetki ja kaadetaan kulhoon.




Kulhoon lisätään mukaan ricottajuusto, pecorinojuustoraaste sekä mausteet ja sekoitetaan tasaiseksi massaksi, jolla cannelloniputket täytetään.


Putkien täyttämisessä kaikki keinot ovat sallittuja, voit tunkea täytteen paikoilleen sormin tai käyttää laillani ruokaveitsen kahvapuolta täytteen tökkimiseen. Minulla täyte riitti 15 putkiloon. Asettele täytetyt putkilot voideltuun vuokaan, joko yhteen suureen tai sitten valmiiksi annoksiksi.



Sitten juustokastike. Juustoisen valkokastikkeen valmistushan on yleisesti kammottu asia, mutta kun on malttia, niin ei mitään hätää. Aivan varmasti saat siitä epämääräisen klimppisoosin, jos hulautat kaiken kattilaan kerrallaan. Malttia, malttia, niin hyvä tulee. Voi sulatetaan ja siihen lisätään jauhot. Kypsennellään hetki, ihan hetki. Sitten lisätään maito, mutta ihan tilkka kerrallaan. Ja aina välissä vatkataan niin vimmatusti, että niitä paakkuja ei tule. Rannetta tämä homma kysyy maltin lisäksi, sillä sekoittaminen ei saa pysähtyä hetkeksikään. Sitten kun klimppivaara on ohitettu, voit lisätä maitoa suuremmissa annoksissa. Näet kyllä, milloin se hetki on. Sitten vielä juustoraasteet ja suola mukaan, muutama minuutti keittelyä ja valmista on.



Juustokastike kaadetaan cannellonien päälle (kastike on melko löysää, älä huolestu) ja lopuksi kaiken kruunuksi vielä mozzarellasiivuja ja yrttejä. Sitten 225 asteiseen uuniin 20-30 minuutiksi tai kunnes pinta on herkullisen kullanruskea.


Juustojen osalta poikkesin ja tulen jatkossakin poikkeamaan ohjeesta jonkin verran. Ensinnäkin kastikkeen osalta vaihdoin emmental- ja pecorinoraasteiden määrät ja seuraavalla kerralla saatan jättää kokonaan miedon emmentalin pois (en siis myöskään käyttänyt kuvassani näkyvää mustaleimaraastetta, vaan jääkaapista löytynyttä avatussa punaisessa pussissa olevaa miedompaa emmentalraastetta). Mozzarellaa ohjeistettiin käyttämään 50 g, mutta minä siivutin koko 125 gramman pallukan ja hyvin meni. Yrttien kanssa ei myöskään tarvitse säästellä. Valmiiseen annokseen lisäsin vielä päälle sekä pecorinoraastetta että salviasilppua.


Tämä oli taas sarjassamme niitä ruokia, että tiskiä todella tuli. Suositellaan siis valmistettavaksi talouksissa, jotka on varustettu tiskikoneella :)


Itsenäisyyspäivän kunniaksi nautin tämän ilta-aterian samppanjan kera tv:n äärellä seuraten Tasavallan Presidentin juhlavastaanottoa Tampereelta. Hyvin maistui :)


lauantai 30. marraskuuta 2013

Salviakanaa maitokylvyssä

Joitakin vuosia sitten löysin ihanan blogin Keittiö Piemonten sydämessä. Täydellinen yhdistelmä ruokaa ja matkailua. Harmillista vaan, että viimeisestäkin blogipäivityksestä on jo kaksi vuotta..... Mikä lie syynä, että kirjoittaminen on loppunut.... Sieltä on kuitenkin bongattu tämä salviakana- ohje (alkuperäiseltä nimeltään Lempeä pannukana), joka ensin hämmensi sisällöltään ja nykyään hämmentää vain sillä, että miten mikään näin älyttömän yksinkertainen voi olla vain aivan älyttömän herkullista. Eikun broilerit maitokylpyyn, mars!


Oikeastaan et siis broilerin lisäksi tarvitse kuin tuoretta salviaa. Ja maitoa. Rasvatonta maitoa en suosittele, mutta kaikki muut käyvät vallan mainiosti. Pieni rasvaisuus, jopa se vaivainen 1%, tuo tähän ruokaan kivaa pehmeyttä ja hivenen makeutta.

Ainekset:
broilerin rintafileitä
tuoretta salviaa
vehnäjauhoja
maitoa
voita
suolaa
pippuria

Ja sitten hommiin. Ensin fileet pyöritellään vehnäjauhoissa.



Seuraavaksi fileisiin paistetaan VOISSA kevyen ruskeat pinnat. Maustetaan suolalla, pippurilla ja salvian lehdillä.



Vasta nyt hulautetaan pannulle maito, sellainen ehkä lasillisen verran. Niin paljon kuitenkin, että fileet selkeästi ovat siellä maidossa kypsymässä. Tässä kohdin lämpöä pitää vähän laskea ja annetaan maidon porista.


Sitten kun maito on porissut kasaan, voi fileitä vähän käännellä, niin paistuvat tasaisesti. Ja kun maitoa ei enää ole, on ruoka valmis. Nam.


Nyt höyrytin kaveriksi parsakaalia, jota maustoin niin ikään suolalla ja pippurilla sekä juustoraasteella. Hyvää ja helppoa. Käyhän kokeilemaan.


Enkä mä mitään viinivinkkiä jaksanut miettiä. Sillä samalla tämä meni, millä edellinenkin ruokavinkki...... Mutta tuota Keittiö Piemonten sydämessä -blogia kannattaa muutenkin vilkuilla, sillä siellä on useampikin kokeilemisen arvoinen resepti. Niistä ihanista matkajutuista puhumattakaan.....

maanantai 25. marraskuuta 2013

Klassikkoviinejä maistelemassa

Olen jo vuosikausia kuulunut Alkon Etikettiklubiin, joka on perustettu 15 vuotta sitten. Ellen ole ihan alusta asti ollut mukana, niin yli 10 vuotta aivan varmasti. Tärkein anti, mitä klubijäsenyys noin parinkympin vuosimaksulla minulle antaa, on mainio Etiketti-lehti kotiin kannettuna, tietoa pursuavat nettisivut, juomavinkkipalvelu sekä mahdollisuus osallistua eriteemaisille kursseille tai maisteluihin.

Juhlavuoden kunniaksi järjestivät sitten erityisesti Klassikkoviineihin keskittyvän kurssin, joten olihan sinne mentävä. Kotikaupungissa näitä tilaisuuksia ei järjestetä, mutta osallistun niihin Helsingissä, jossa Alkon koulutustilat ovatkin näppärästi aivan keskustassa. Eikun maistelemaan!

Klassikkoviineistä puhuttaessa ainakin minulle tulee ensimmäisenä mieleen samppanja. Seuraavana Bordeauxin punaviinit ja sitten vaikkapa Chablis Bourgognesta. Klassikkoviinin käsite on kuitenkin melko lavea, siihen päädyimme myös kurssilla, sillä kyllähän tähän joukkoon on laskettavissa myös vaikkapa madeirat, sherryt ja portviinit. Päädyimmekin klassikon määritelmissä siihen, että juoma on yleisesti tunnettu, vakiintunut, arvoltaan pysyvä, korkealaatuinen, jopa ihailun kohde. Mutta onko se kenties ainakin välillä vähän vanhanaikainen? Tai hinnaltaan kallis? No, sherry ainakin mielletään vanhempien rouvien juomaksi ja ehkä hintataso tämän kategorian juomissa aiheuttaa sen, että ihan nuoret eivät vaikkapa bordeauxilaisia punkkuja ostele. Eli onko klassikkoviini väistämättä kallis? Ei välttämättä, sillä kouluttajamme nosti esiin vaikkapa muscadet´n, joka on klassinen simpukkaviini ja maksaa alle kympin. Hmmmm, tätä en tiennytkään, joten pitää laittaa kokeilulistalle!

Ensimmäiseksi oli laseihimme kaadettu kahta kuohuviiniä ja meidän oli maistettava ne sokkona eli emme tienneet juomista muuta kuin sen, että ne olivat kuohuviinejä. Kouluttaja pyysi meitä maistelemaan ja miettimään, kummassa lasissa on samppanjaa vai onko sitä peräti molemmissa.


Ensimmäinen oli kovin vaalea väriltään, kuplat eivät oikein "irronneet", aromit vihreän omenaisia. Kepeä, raikas, helppo. Päättelin tämän olevan laadukas saksalainen kuohuviini, kenties riesling. Toinen kun oli aivan ilmiselvä samppanja ja vielä laadukas sellainen. Väri, aromit, kaikki voimakasta ja tyylikästä. Selkeät leipämäiset aromit, voimakkaat kuplat, mousse jne. Vaan pieleen meni 50% :) Myös saksalainen kuohuviinini kun oli samppanjaa. Molemmat vieläpä saman tuottajan eli Billecart-Salmonin. Olin järkyttynyt, sillä ensimmäisessä lasissa oli kuitenkin yhtä suosikkisamppanjaani, enkä tunnistanut sitä..... Miljönääriäiditkin joivat sitä yhdessä samannimisessä tv-sarjassa, josta ei sitten sen enempää..... :)



Eli ensimmäinen oli Billecart-Salmon Brut Réserve, kolmen rypäleen sekoite. Pinot Meunier, Chardonnay ja Pinot Noir (ainoa muoto muuten, missä pidän pinot noirista, on samppanja). Tämä perusvalikoiman samppanja edustaa Billecartin kuulaan raikasta ja hedelmäistä tyyliä. Hinta Alkossa on melko maltilliset 39,90 euroa. Erittäin kuiva, hapokas, sitruksinen, kevyen aprikoosinen, mineraalinen, hennon paahteinen ja tyylikäs. Eli missäköhän minä sen omenan maistoin????
Toinen oli sitten Billecart-Salmon Cuvée Nicolas François Billecart 2000. Vuosikertasamppanja, jota kypsytetään pullossa peräti 7-10 vuotta. Tässä pinot noiria 60% ja chardonnayta 40%. Erittäin kuiva, hapokas, runsaan sitruksinen, hennon keltaluumuinen, mineraalinen, paahteinen, runsas ja pitkä maku. Herkulla on hintansa eli tässä tapauksessa 75,50 euroa, joten ihan normiviikonloppuun tätä ei tule hankittua. Mutta ehkäpä lahjaksi henkilölle, joka näistä asioista ymmärtää ja niitä arvostaa (esim. minä....heh..). Tuottajan mukaan juoma oikein säilytettynä kestää hyvänä jopa 20 vuotta vuosikerrasta, se jos mikä kertoo laadusta. Viini-lehti antaa molemmille samppanjoille 5 tähteä (tyylikäs huippuviini) ja kehuu hintoja edulliseksi. Löytyipä vielä Antti Vahteran täsmäruokavinkki näille: kampasimpukkacarpaccio. Taidan pyörtyä.....

Billecart-Salmonin samppanjatalo perustettiin Mareuil-sur-Aÿhin vuonna 1818. Nicolas François Billecartin ja Elisabeth Salmonin jälkeen yhtiön toiminnasta vastaa nykyisin suvun seitsemäs polvi.

Seuraavaksi siirryimme valkoviiniklassikoiden pariin. Tämä kaksikko maistettiin täysin avoimesti eli tiesimme, mitä laseihin tulee.

Saksaa en ihan klassikkoalueeksi miellä, mutta niinpä vaan seuraavana oli maistelussa saksalainen Ratzenberger Steeger St. Jost, 100% riesling vuodelta 2006. Uskon, että olisin tunnistanut tämän rieslingiksi sokkonakin, sillä ensimmäinen tunnistettava tuoksu oli kevyen petrolinen, kevyt, mutta selkeä sekä suutuntuma hivenen öljyinen. Tässä viinissä kaikki oli voimakasta, tuoksu, väri, aivan kaikki. Ikä ja jäännössokeri (8g litrassa) tuovat viinin makuun mukavaa hunajaisuutta. Kaikesta aisti, että kyseessä on laadukas viini ja niinhän sen on 34,80 euron hintaan oltavakin! Viini-lehti tykkää myös viidellä tähdellä ja vinkkaa ruokapariksi ylikypsää possunkylkeä!

Ratzenbergerin viinitalo syntyi vuonna 1956, kun Ratzenbergerin perhe osti vuodesta 1647 toimineeen viinitilan Bacharachissa Mittelrheinin alueella. Muina saksalaisina laatuviinialueina mainittiin mm. Mosel ja Rheingau.


Toisena kaadettiin laseihimme Bourgognesta, Ranskasta Chablis Grand Cru Les Preuses vuodelta 2009. 100% Chardonnay. Tästä tulee heti mieleen vuosien takainen ABC-liike, Anything else But Chardonnay, jolloin mukatietävät henkilöt kieltäytyivät nauttimasta mitään, minkä yhteydessä mainittiin chardonnay-rypäle, mutta suut muikeina vetivät Chablista. Että silleen. Viinisnobbailuunhan yleensä sortuvat he, jotka eivät liiemmin ole asiaan perehtyneet.....

Tässä viinissä, joka on vielä melko nuori, tammikypsytyksen aromit tuntuivat hyvin selkeästi ihan tammisuutena sekä myös voin ja vaniljan aromeina. Grand Cru -viini vaatii vielä muutaman vuoden kypsyttelyn, niin aromit tasaantuvat. Viini-lehti antaa edelliselle, vuoden 2008 vuosikerralle kylläkin 4 tähteä (harmoninen, laadultaan erinomainen), mutta moittii hintaa 39,60 € liian kalliiksi. Ruokavinkki paahdetusta kuhasta saa kylläkin veden herahtamaan kielelle.....

Mikäli Chablis kiinnostaa, löytyy perusversiota noin puoleen hintaan edellisestä ja kun ei puhuta Grand Cru -luokitellusta, niin maku on raikkaampaa, kevyempää ja nuorekkaampaa. Eli helpompaa :) Nämä molemmat valkoviiinit selkeästi vaativat kumppanikseen ruokaa, ei siis ollut kyse mistään lipittelyviineistä!

Seuraava setti eli 4 punaviiniä maistettiin puolisokkona. Tiesimme, mitä saamme, mutta emme tienneet järjestystä. Tämä oli ehdottomasti vaikein osuus, sillä punaviinirypäleitä on ainakin minun erittäin vaikea erottaa.


Eli laseissa viinit Riojasta, Bordeauxista, Venetosta ja Etelä-Australiasta, eikä meikäläisellä mitään käsitystä, että missä lasissa oli mitäkin. Kaikki olivat joko täyteläisiä tai erittäin täyteläisiä, tanniinisia tai erittäin tanniinisia, väreiltään lähes mustanpuhuvia..... Kaikki viinit olivat olleet 4 tuntia karahvissa, sitten vielä 2 tuntia takaisin pulloon kaadettuina ja hetken jääkaapissa ennen tarjoilua. Rakastin näistä jokaista! Tosin bordeauxilainen sai heikoimmat hymyt minulta ja myös yllättäin muilta kurssilaisilta.





Eli ensin 100% Tempranillo Espanjasta, Riojasta. Coto de Imaz Grand Reserva 2004, hinnaltaan 23,80 €. Täyteläinen, tanniininen, karpaloinen, viikunainen, mausteinen, nahkainen, tamminen ja kevyen vaniljainen. Viini-lehtikin tykkää ja antaa neljä tähteä.





Toisena sitten setin selkeä pettymys, Château Teyssier 2010, Bourdeaux, Ranska. Merlot+Cabernet Franc, hintaa 30,10 €. Merlot oli tässä päärypäleenä, mutta ranskalaiseen tapaan ei suhdetta tarkemmin kerrota. Täyteläinen, erittäin tanniininen, tummakirsikkainen, viikunainen, maustepippurinen, kevyen nahkainen, tamminen ja roteva. Mielestäni ei edes kevyen nahkainen, vaan kyllä ne nahan ja tallin aromit maistuivat hyvin selkeästi. Rypäleet ovat kasvaneet Saint-Emilionin laatuviinialueella ja viini on kypsynyt 18 kuukautta tammitynnyreissä, joista kolmaosa uusia. Eli kaikki perusedellytykset olivat kunnossa, mutta jotain vaikeasti määriteltävää vaan jäi puuttumaan! Viini-lehti moittii liian kalliiksi, mutta kehuu neljällä tähdellä harmoniseksi ja laadultaan erinomaiseksi. Makuasioita......






Kolmantena lasista löytyi Penfolds Kalimna Bin 28 Syrah 2009 Etelä-Australiasta. Erittäin täyteläinen, tanniininen, karhunvatukkainen, mustaherukkainen, pippurinen, hennon minttuinen, tamminen, runsas, lämmin ja pitkä maku. Hinta erittäin kohtuullinen 24,90 €. Viini-lehtikin tykkää ja antaa neljä tähteä, kehuen vielä luonteikkaaksi!




Herkut viimeisenä, niin tässäkin maistelussa. Zenato Amarone della Valpolicella Classico 2009, Italian Venetosta hintaan 37,70 €. Erittäin täyteläinen, erittäin tanniininen, viikunahilloinen, luumuinen, tummakirsikkainen, mausteinen, kaakaoinen, rodukas, lämmin ja pitkä maku. Tuhdille ruualle tai ihan vain meditaatioon. Yllättäen tätä Suomessa erittäin suosittua viinityyppiä ei ole valmistettu kuin vasta viitisenkymmentä vuotta! Italialaiset eivät itse amaroneja juurikaan juo (suosivat ilmeisesti niitä kevyitä mehukattejaan), vaan 85% menee vientiin ja kuulemma loput 15% turistit juovat :) Jäännössokeri (8g litrassa) tekee viiniin runsaamman suutuntuman, tuo lisää viskositeettia sekä "kyyneleet" lasin reunoille. Nam! Viini-lehti tärskäyttää tälle täydet viisi tähteä (tyylikäs huippuviini) ja kehottaa nauttimaan sitä kovien ja suolaisten juustojen (Manchego, pitkään kypsytetty Gouda, laadukas Parmesan) kera. Oih, näen jo itseni jouluyönä kirjaston sohvan nurkassa amaronelasin ja juustolautasen kanssa. Ja kun oikein tarkkaan katson, niin taidanpa nähdä siinä siskotkin mukana :)

Eli jos nyt omaa ostoslistaa tässä tekisin, niin suuriin hetkiin vintagesamppanjaa ja amaronea. Kyllä se vaan näin on!


perjantai 22. marraskuuta 2013

Quesadillat - pikaruokien parhaimmistoa

Monta päivää olin jo miettinyt, että mitä ruokaa teen perjantaina. Uutta Glorian Ruoka&Viiniä selailin kärsimättömästi, samoin selasin siivoussession jäljiltä paljastunutta reseptikasaa epätoivon vimmalla. Ja kas, sieltähän se vinkki löytyi! (Siivoaminen siis tuntuu olevan hyödyllistä, jo toinen vinkki sitä kautta.....)

Quesadillat, voiko helpompaa, nopeampaa ja herkullisempaa perjantai-illan pikaruokaa työviikon päätteeksi ollakaan. Ei voi!


Quesadillojen eli paistettujen tortillojen väliin voit tunkea käytännössä ihan mitä vaan, mitä jääkaapista sattuu milloinkin löytymään. Ainoastaan venyväksi sulava juusto on mielestäni välttämätöntä, se sitoo kaikki muut ainekset yhteen ja maistuukin vielä hyvältä. "Köyhin" versio, mitä olen myöhäiseksi viikonlopun aamiaiseksi tai yöpalaksi valmistanut, on sisältänyt leikkelesiivuja, viipalejuustoa ja ehkä jotain maustekastiketta. Ja hyvin on maistunut!

Tämäniltaiseen versioon oikein panostin! Ostin marinoimattomia ohuen ohuita broilerin rintafileitä(älä koskaan ikinä osta valmiiksi limaisessa mönjässä olevia, sillä pelkällä suolalla ja pippurilla saat näistä todella maistuvia!), jotka pilkoin pieniksi kuutioiksi ja paistoin pannulla sekä mozzarellaa ja voimakasta Koskenlaskija-juustoa. Koskenlaskijahan olisi pitänyt ostaa valmiiksi murennettuna, sillä voin kertoa, että on melko tuskaista saada normisulatejuustokönttiä edes suht pieniksi paloiksi. Toisaalta, onko väliä, makuhan ratkaisee!

Tortillan pohjalle levitin nyhtöpossukokeiluistani tuttua chipotlesoossia ja koko komeuden päälle vielä muutamat siivut suippopaprikaa sekä tyttäreni kasvattaman basilikan lehtiä. Lisukkeeksi tein vielä pika-guagamolea eli muussasin haarukalla yhden avokadon, lisäsin vähän suolaa, pippuria, sitruunamehua ja majoneesia, sillä selvä. Nam!


Eli soosia pohjalle, täytteet vain tortillan toiselle puolelle, taitetaan tyhjä puoli täytteen päälle ja paistetaan paistinpannulla molemmin puolin mukavan väriseksi. Paiston aikana voit painella tortillaa käsin tai paistinlastalla litteämpään muotoon.


Viinivinkkiä ei tähän tule, sillä parasta tämän yhteydessä on ainoa ja oikea Hartwallin lonkero. Jota itseään huijaavat henkilöt voivat hankkia näin myös lightversiona. Maku on lähes originalin veroinen, huijauksen siitä tekee se, että en todellakaan ole kuullut kenenkään laihduttaneen light-lonkerolla......


Juoma kuin juoma muuttuu kuitenkin salonkikelpoiseksi, kun sen kaataa Riedelin lasiin, nyt O-sarjan monikäyttölasiin. Tämä on muuten kesällä vallan mainio, mikään muu lasi kun ei pysy pystyssä nurmikolla :)