Hamsterin piilot

Hamsterihan hamstraa mitä milloinkin. Oikeastaan ihan kaikkea, mitä kuviteltavissa on. Aktiivisena kirppisharrastajana keräilykohteita on kyllä riittänyt ja nyt jo useamman vuoden ajan olen kerännyt mm. vanhoja matkalaukkuja. Siis OIKEASTI vanhoja. Sellaisia ruskeita, joihin on saatettu jopa liimata koetuista matkoista kertovia kaupunkimerkkejä. Kirppareilta niitä löytyy vieläkin aika kivasti. Siis laukkuja. Tosin olen minä niitä merkkejäkin löytänyt...... Jos hyväkuntoisesta isosta laukusta pyydetään alle 40 euroa, voin sanoa, että en jätä sitä hankkimatta.

Koska matkalaukut ovat hauska sisustuselementti jo sinällään, on niihin loistava myös piilottaa erinäisiä asioita (kun vaan muistaa, että mitä missäkin on). Yhden laukun olen varannut postikorteille ja kirjeille. Niitähän ei tosin enää nykymaailmassa juurikaan kerry, koska ihmiset yksinkertaisesti vaan eivät lähetä kortteja kuin jouluna. Kirjeitä tulee vielä harvemmin. Tuskin enää koskaan nyt, kun ainoa niitä lähettänyt eli kummitätini loppuvuodesta lennähti taivaaseen enkeliksi. Hänen kirjeensä olivatkin ainutlaatuisia. Jos olin murehtinut hänelle vaikkapa omaa jaksamistani, tuli paluupostissa kirjeen lisäksi lehtileikkeitä itsetunnon kohottamisesta jne. Kaikki ne ovat tallessa. Rakkaudella säilytetty. Yksi matkalaukku puolestaan on varattu konsertti- ja teatterilipuille ja -ohjelmille. Hamsteri tietenkin hankkii aina teatterissa käsiohjelman. Ja tietenkin säilöö liput sen käsiohjelman väliin. Tietenkin. Eteisestä löytyy sitten pari matkalaukkua täynnä laukkuja. Ja yhdessä suuressa on jemmassa kaikki meidän joulukoristeet. Että tämmöiset piilot.

Eilen sitten sain ahaa-elämyksen. Yläkerran olohuoneessa on sievoinen kokoelma dvd- ja vhs-leffoja ja niitä on säilytetty kolmessa kolmikorisessa vaunussa. Vaunut tuntuivat aikoinaan ihan näppäriltä, en vaan osaa enää kertoa, että miksi. Nyt ne ovat mielestäni vain ja ainoastaan rumat pölynkerääjät. Tyttäreltä olin saanut varsin kriittistä palautetta myös vhs-nauhojen säilyttämisestä. Ei varmaan tule yllätyksenä, että en pystynyt perustelemaan asiaa muulla kuin sillä, että vhs-nauhuri on edelleen voimissaan. Tosin en muista, milloin sitä olisi viimeksi käytetty.

Kaikenkaikkiaan olen laiskempi katsomaan leffoja, kuin ostamaan. Niinpä on päädytty tilanteeseen, jossa osa hankituista dvd-leffoista on edelleen muoveissa. Mutta ehkä jonain päivänä mulla on aikaa istua enemmän tv:n ääressä. Ehkä. Toistaiseksi olen keksinyt parempaa tekemistä. Eli hakusessa oli uusi, kauniimpi ja pölyttömämpi säilytyspaikka näille leffoille. Tyttären kanssa olimme miettineet tv-tasoa, jonka kaappeihin mahtuisi digiboxin, dvd-soittimen (ja vhs-nauhurin) lisäksi myös dvd:t. Mutta minäpä keksin jotain parempaa! Matkalaukun!!!!! Salin nurkassa (sohvan takana) oli pitkään kyyhöttänyt laukku ilman tarkempaa funktiota. Nyt silläkin on tehtävä. Katsokaa, miten mainiosti se siitä suoriutuukaan :)

Toinen mainio "säilytin" on puinen viinilaatikko. Niitä minulla on käytössä niin lehtien kuin käsityötarvikkeiden säilytyksessä. Kuuden pullon laatikoita, jotka ovat oivia lehtilaatikoita, saa tosin harvakseltaan. Ellei niitä osu silmään kirpparilta, voi niitä kysellä (paremmista) ravintoloista tai jopa laajemman valikoiman Alkoista. Meidän oman pikkukaupungin Alkoissa ei useinkaan ole valikoimissa muita kuin pahvilaatikkoviinejä, mutta ystäväni kautta onnistuin saamaan sieltä kolmen pullon laatikon, jossa on oikein saranoitu kansikin. Laatikko kätkee sisäänsä nyt lankoja ja puikkoja.

Kauneus hiipi yläkertaan

Yläkerran olohuone on oikeastaan jo 26 vuotta eli koko täällä asumisen ajan ollut jonkinmoinen ongelma. Vinon katon, pylvään ja läpikulkupaikan luonteen vuoksi sen sisustaminen on ollut haasteellista. Tai siihen ei ole jaksettu edes oikein paneutua. Kun lapset olivat pieniä, oli meillä, kuten varmaan tuhansissa muissakin 80-luvun kodeissa näpsäkkä Rocky-vuodesohva. Niitä oli peräti kaksi kappaletta. Apua, muistan vieläkin sen kirjavan kuosin! Jumalalle kiitos, että olen päässyt niistä eroon, eivätkä ne ole esim. siirtyneet autotalliin, joka on muodostunut monen muun roinan saattohoitolaksi.

Rockyt väistyivät aikanaan, kun äitini kunnostuttama vanha puusänky siirtyi lasten käytöstä olohuoneen puolelle. Tarkoituksena oli, että sitä voi telkkarin katselun lisäksi käyttää vierasvuoteena. Siinä kun nukkuu erityisen syvää ja liikkumatonta unta, niin petiä on kutsuttu (ja kutsutaan edelleen) kuolinvuoteeksi. Ja siis oikeasti siinä on äitini isoäiti kuollut keuhkokuumeeseen, jonka jälkeen sänky siirrettiin maalla navetan vintille, eikä oma mummuni halunnut missään nimessä, että kukaan meistä ottaisi sen käyttöönsä. Olisi kuitenkin ollut sääli antaa vanhan ja kauniin huonekalun rapistua ja äiti sen sitten pelasti. Kiitos siitä hänelle!

Käytännössä sängyllä ei voi istua. Eli siitä ei ollut sohvaksi, jolla perhe olisi voinut löhötä tylsistyttämässä aivojaan telkkarin edessä. Siinä pystyy olemaan vain makuuasennossa. Ja huonekalun luonne huomioonottaen, makuuasennossa ei pysy kauaa hereillä. Työpaikan toimiston  muuton ja remontin alta pelastin sitten kaksi nojatuolia. Eipä sitä juuri tullut mietittyä, että miten ne asettuvat huoneeseen. Tai että sopivatko ne ylipäätään. En vaan halunnut niiden päätyvän roskalavalle. Tuolit ovat koko ajan olleet kulkuväylällä, niihin törmäillään, niille heitetään vaihtovaatteet ja yleensäkin kaikki, mitä nyt siinä kohdilla sattuu kädessä olemaan. Se taas on johtanut siihen, että niistä vain toisessa mahtui yleensä istumaan. Juu, hienoa. Oli ikäänkuin sohva ja kaksi nojatuolia, mutta vain yksi istuma- ja yksi makuupaikka. Jotain oli siis tehtävä.

Ja kuten jo aikaisemmin kerroin, syksyn kortikirppiskarnevaalien jäämistö siirtyi varastolaatikoissa yläkertaan. Ja jäi niille sijoilleen, kun en jaksanut roudata niitä kolmanteen kerrokseen tai kirpparille tai tehdä huutonet-ilmoituksia. Lopputulos oli ruma ja kaoottinen huone, jolla ei ollut selkeää funktiota, eikä sitä halunnut vieraille esitellä, kun ei itsekään siellä viihtynyt.

Viikko ennen joulua esikoistytär A oli käymässä. Silloin yhdessä mietimme, miten jatkan kodinraivausprojektia eteenpäin. Blogin syntysanatkin lausuttiin juuri silloin. A:lla on loistava tyylitaju niin pukeutumisen, kuin sisustuksenkin suhteen. Hänen jos kenen pitäisi pitää omaa tyyli- ja designblogia! A kertoi, mitä hän tekisi, jos saisi vapaat kädet. Näitä ehdotuksia sitten makustelin ja nyt laitoimme hihat heilumaan.

Ensimmäisenä lähtökäsky kajahti 80-luvun mäntylipastoille. Kai niitäkin löytyi aikoinaan lähes joka kodista. Jykevä kaluste, jonka laatikoihin mahtuu paljon tavaraa. Juu, niin mahtuu. Kyniä, kyniä, askartelutarvikkeita, leluja, paketointitarvikkeita, valokuvia, itsenauhoitettuja VHS-videoita.  Ja vaikka mitä pask....., siis roskaa. Lopputuloksena kahden ison ja yhden pienen lipaston säästettävä sisältö mahtui yhteen pieneen, jonka sai lähestulkoon kadotettua vierashuoneen nurkkaan. Sekin sieltä lähtee, kunhan saan hankittua olohuoneeseen yhden uuden säilytyskalusteen. Valkoisen.

Erinäisten, sinänsä värikkäiden vaiheiden jälkeen haltuuni on päätynyt vaaleasävyinen, ilmeisesti käsinsolmittu, valtavan kokoinen matto. Se on ollut vuosikausia säilöttynä rullalla (kuolinvuoteen alla), koska en ole ns. mattoihminen. Kokonsa ja tyylinsä puolesta matto periaatteessa sopisi saliin ruokapöydän alle, mutta ......... Näen jo sieluni silmin sille kaatuneet punaviinit!!!! En kestäisi sellaista stressiä!  Eli matto pysyi rullalla. A ei ollut edes koskaan nähnyt sitä! Heh.... Ja nyt matto päätyi kuin päätyikin käyttöön.

Näytetäänpä tässä nyt vähän kuvia, kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja tässä tapauksessa ehkä jopa vähän enemmän...

ENNEN:

Tässä kuvassa näkyy kaikki, mikä on rumaa. Eli toi fucking mäntylipasto, rikkinäinen matkatelevisio, kirpparikamaläjät, kaikkien kulkuväylällä olevat nojatuolit, niiden päälle heitetyt kamat. Ikävä sanoa, mutta tätä kuvaa ei ole edes lavastettu, sillä silloin kun en ole tyytyväinen johonkin asiaan, en juurikaan siitä välitä. Ja sen huomaa.

JA NYT:

Kuolinvuoteesta kutsuvaksi daybediksi. Mikäs tuossa on löhöillä lueskelemassa, katselemassa näkymiä parvekkeen ikkuinoista, torkahtamassa päiväunille ja kun löydän jostain sievän, pienen tiikkipöydän tuohon vierelle, niin sitten tämä kokonaisuus on täydellinen. Ja matto, mulla on matto! Lukunurkkauksessa ei siis saa nauttia punaviiniä, kuin korkeintaan nokkamukista. Vai pitääkö levittää muovia maton päälle? Seinälle A laittoi kauniisti esille kaksi mekkoani varhaiselta 60-luvulta. Sinisen äiti on tehnyt, vaaleanpunaisen olen saanut mummun siskolta Kanadasta.

TOINEN ENNEN -KUVA:

Periaatteessa tässä näkyy samat sekavuudet, mitä ensimmäisessäkin "ennen" -kuvassa, mutta pääosassa on epämääräiseen pituuteen viritetty kuolinvuode (nyt otettiin jatkopala pois ja lyhennettiin sänkyä) ja dvd/VHS-kärryt.

JÄLKEEN:

Tätä nyt ei siis samaksi mestaksi oikein edes tunnista. Tuolit eivät enää ole kulkuväylällä, tolppa asettuu mukavasti pöydän jatkeeksi, eikä sekään enää tunnu olevan väärässä paikassa. Ja mun ihana itsekutoma torkkupeitto sopii väreiltään tänne täydellisesti, vaikka olin suunnitellut sen kirjaston sohvilla pidettäväksi. Ja puisessa viinilaatikossa säilytetään lankoja ja puikkoja :)

Sitten A sanoi, että kuulehan äiti, miten tuohon tuolien yläpuolelle sopisi sellainen vanhanaikainen valaisin, jossa on kaksi taivuteltavaa lamppua...... No, kyllähän hamsterilta sellainen löytyi! Vuosia sitten kirpparilta hankittu ja eteisen kaappiin säilötty :) Se oli vaan odottanut tätä hetkeä!

Ja jotta totuus ei unohtuisi, niin kyllähän kauneudella on kääntöpuolensa eli hetken aikaa huoneen toinen laita näytti todella järkyttävältä.......

Ylläolevassa kuvassa näkyy kolmanteen kerrokseen johtavat portaat. Ne ovat hivenen jyrkät ja hankalat siihen nähden, että ylös on roudattu ja pitäisi roudata vielä vaikka mitä. Tarkoitus on, että yläkerran parvi järjestellään siistiksi varastoksi oikeasti tarpeellisia tavaroita varten ja ylhäällä oleva kolmas makuuhuone siistitään vieraskäyttöön. Siitäkin tulee blogiprojekti :)

Mutta nyt nämäkin on jo raivattu. Lipastot odottavat autotallissa kunnostusta/maalausta ja siirtymistä siskojen mökille. Vanha tv-rakkine vielä jäi, mutta myös sen lähtölaskenta on alkanut. Ei kai kenelläkään enää ole tuollaista möhkälettä? Mutta mikäli jollakin on ylimääräinen 32 tuumainen taulutv, niin sen voi kierrättää meille. Tai sitten vaan aloitan aktiivisen hintaseurannan ja hankin uuden.

On mulla nyt niin hyvä mieli, kun kauneus viimeinkin hiipi yläkertaan. Yksin sitä vaan oli jotenkin voimaton, eikä saanut mitään aikaan. Piiskaa siis tarvittiin. Nyt mä olen jo kaksi iltaa istuskellut nojatuolissa ja ihaillut tätä kaikkea. Jo näkymä portaita ylös noustessa saa hymyn huulille :)

Ja innoitukseksi muille, me käytimme tähän kaikkeen muutokseen vain yhden sunnuntaipäivän. Toki aikaa menee vielä viimeistelyyn, kuten siihen, että seinävalaisin on kiinnittämättä, yksi patteri saa lähteä, pari kalustehankintaa Ikeasta tehtävä, mutta sitten se on siinä. Oi ihanuus!

Epäluotettava hammaskeiju

Molemmat tyttäret olivat käymässä ja näin oivan tilaisuuden esitellä muutamia löydöksiä vierashuoneen lipaston laatikkojen kätköistä. Vilkasta keskustelua syntyi lakanoista. Siis siitä, että minkä sarjakuvateeman pussilakanat lapsuusvuosilta ovat säilyttämisen arvoiset. Selvisi, että molemmat ovat aina VIHANNEET Tenavia ja mä olen pakottanut vuosikausia heitä nukkumaan Ressun, Jaska Jokusen ja kumppaneiden kanssa. Mikä julmuus ja vääryys! Mitä lie traumoja tästäkin on syntynyt. Joutuvat vielä keski-ikäisinä käymään näitä läpi jossain terapiassa!!! Eli Tenavat matonkuteiksi. Sama tuomio tuli myös Disneyn perinteisille Minni&Mikki -kuvioille ja ainoat, jotka suotiin säästettäviksi olivat Muumi-lakanat. Niissä heidän mahdolliset lapsensa saattaisivat nukkua noin 10 vuoden kuluttua mummulareissuilla.

Läpi käytiin myös laatikollinen satukirjoja. Keskustelu niistä ei ollut läheskään lakanakeskustelun veroista. Tosin kirjat, joissa piirroshahmot kuulemma näyttivät narkkareilta, siirrettiin kirppiskoriin. En ollut koskaan tajunnut lukevani lapsille kirjaa esim. narkkariprinsessoista. Olihan se tieto hyvä saada edes nyt.

Melkoinen joukko oli kuitenkin kirjoja, jotka päätettiin säilyttää. Niistä ehdoton suosikki meidän kaikkien mielestä oli tämä:

Yhtäkkiä nuo kaksi nuorta naista muuttuivat silmissäni kahdeksi pieneksi pellavapääksi ja melkein jo tarjouduin lukemaan ääneen heille tämän kirjan.....

Kirjapuolella jouduin kyllä sitten vielä puolustuskannallekin. Että minkä ihmeen vuoksi maailman epämusikaalisin ihminen eli minä on säilyttänyt peräti 2 kouluaikaista musiikin oppikirjaa. Todisteeksi vetäisin sieltä summittaisesti valitun biisin, kovaa ja korkealta, jonka jälkeen tyttäret katsoivat mua oudoksuen ja varmaan miettivät lääkityksen tarkistuksen tarpeellisuutta. Laitoin musakirjat takaisin laatikkoon. Piste.

Ja hammaskeiju. Lakanalaatikosta löytyi hammas!!!!!. Ehkä Horatio Caine toimittaa sen DNA-labraansa ja hampaan omistaja selviää. Kummallekaan hammaskeiju ei kuitenkaan ollut maksua toimittanut :)

ps. hammaskeiju ei oo totta

Remmi-tuolin salaisuus

Etäpiiska viuhui tyttäreni toimesta. Joulu välipäivineen ei kuulemma todellakaan ole mikään syy olla päivittämättä blogia ja edistämättä (ikuisuus)raivausprojektia. Siispä toimeen ja vierashuoneen kimppuun.

Ja pakko myöntää, että melkeinpä jo itseänikin on alkanut kiinnostaa tämä Remmi-tuolille vaivihkaa ilmestyneen paperiläjän sisältö. Läjän syntyajankohtaa en pysty tarkemmin määrittelemään, joten eikun kimppuun vaan uudenvuodenpäivän kunniaksi setvimään salaisuuksien kasauman sisältöä. Ihme kyllä, läjä näyttää kuvassa todellisuutta pienemmältä......

Ja todellakin tarkempi tarkastelu kertoo, että kyseessähän on ns. paniikkisiivouslaatikon sisällön väliaikainen sijoituspaikka. Ilmeisesti paniikkisiivouslaatikkoa on tarvittu vieläkin kipeämmin jossain muussa kohteessa. Kyseinen laatikkohan otetaan käyttöön silloin, kun on tulossa vieraita ja alakerran sinänsä edustuskelpoiset tilat pitää äkkiä saada kuntoon. Silloin otetaan mikä tahansa käsille osuva kori tai laatikko, johon ylimääräiset tavarat paiskataan ja kiikutetaan yläkertaan. Ja unohdetaan. Se on tosi näppärä menetelmä....

Ja mitä täältä sitten löytyi. Ensinnäkin kolme kappaletta sukututkimuksia, joista äitini oli jo aivan varma, että olen ne hukannut. No en tietenkään ollut, vaan olin ne huolella säilönyt. Nythän on kylläkin todella suuri vaara, että jymähdänkin lukemaan tätä 1700-luvulle johtavaa tutkimusta...... Siispä eteenpäin!

Kasan sisällön analysointi kertoo ulkopuolisellekin henkilölle paljon elämästäni. Olen esimerkiksi opiskellut sekä englantia (Languista kielikoulun materiaalikansio vuodelta 1997) että italiaa (alkeet kansalaisopistossa lukuvuodella 2010-2011). Ammatillista pätevyyttä on ylläpidetty suorittamalla Markkinointi-instituutissa Yrityshallinnon tutkinto ja Helsingin Kauppakamarin esimieskoulutukseenkin on osallistuttu. Olisikohan kaiken näihin liittyvien papereiden loppusijoituspaikka sittenkin ihan työnantajan tiloissa työhuoneessani?

Ja mitä vielä? Nippu tyttäreni konfirmaatiokutsuja vuodelta 2001, Iltalehden Mannerheim-extra, Alkon hinnasto vuodelta 1999 (miksi?), tyttärien koulukuva ala-asteajoilta (nuorin on kädet ristissä eturivissä, vanhin näyttää kapinoivan kuvausta oikeassa reunassa), pari numeroa BONK-sanomia sekä älytön määrä ruokaohjeita ja ylläri, ylläri, lehtiä. Ja runko 50-vuotisjuhlieni puheesta.

Loppuanalyysinä kerron, että kyse ei olekaan aivan tyypillisestä paniikkisiivouslaatikon sisällöstä. Roinan ikäjakauma on sen verran laaja. Uskoisin, että tässä onkin alunperin ollut kyse kirjaston aikaisemmasta siivousyrityksestä, jolloin nämä säästettävät ja tärkeät kamat, joita ei kuitenkaan ole tarkoitettu kirjahyllyyn, onkin pinottu kirjoituspöydälle jatkokäsittelyä varten. Ja siitä ne ovat sitten aivan sattumanvaraisesti osuneet paniikkisiivouslaatikkoon loppukesästä 2011, koska tuoreinta tavaraa oli se mun puheen runko.

Hitto, ihan kuin olisin arkeologi :)

ps. paperinkeräykseen 7,2 kiloa