sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Viikonloppukokkailua

Suhtaudun ruokaan suurella intohimolla. Käyn mielelläni tutustumassa uusiin ravintoloihin, olen riippuvainen Glorian Ruoka & Viini -lehdestä, seuraan aktiivisesti useita ruokablogeja ja kirjahyllystäni löytyy parisataa ruoka- ja viiniaiheista kirjaa.

Rakastan ruokakutsujen järjestämistä. Vaikka olenkin yleensä valmisteluvaiheessa ihan hermoraunio ja varma siitä, että mikään ei onnistu tai ei ainakaan ole ajoissa valmista. Perhebileitä kolmen sukupolven voimalla vietetään muutaman kerran vuodessa ja monille ystäväporukoille on salini ruokapöytä niin ikään tuttu. Pöydän kun venyttää täyteen mittaansa, niin 10-12 henkeä mahtuu vaivatta ruokailemaan. Ja vähän kun tiivistetään, niin saadaan pari paikkaa lisää.


Viime syksynä saimme ystäväni kanssa idean illallisesta, joka rakennettiin hummerin ja samppanjan varaan. No, homma lähti vähän lapasesta, tarjosimme lopulta alkupalojen lisäksi siianmätileipiä, pariloituja kampasimpukoita, herkkutatticappccinoa, hummeria ja jälkkäriksi oli lämmitetty camembert hunajalla ja rosmariinilla.

Vieraiksi kutsuimme neljä ystäväämme, joiden tehtävänä oli pukeutua kauniisti ja tuoda mukanaan valmiiksi viilennetty samppanjapullo. Ilta oli menestys, ruuat onnistuivat, pääsimme maistamaan ihania juomia ja saimme nimeksemme Gourmet-Martat :)

Tämähän on otettava uusiksi ja seuraavat ruoka-/samppanjabakkanaalit pidetäänkin laskiaisen kunniaksi. Menua en luonnollisestikaan voi paljastaa etukäteen, koska se tulee vieraille yllätyksenä. Mutta paljastan kyllä sen, minkä ruuan voimalla Gourmet-Martat lauantai-iltana viimeistelivät menun, tekivät kauppalistan ja suunnittelivat kattauksen.

Kutsuin siis ystäväni kylään ja päätin tehdä vain ruokia, joita en ole aikaisemmin tehnyt. Jouluksi olin hankkinut kotimaisia punajuuria ja olinkin jo pitkään halunnut kokeilla, että minkälaisen keiton niistä saa aikaan.


Sopivanoloinen  punajuuri-vuohenjuustokeitto löytyikin sitten Hesarin nettisivuilta. Punajuuri on niin hyvää, että miksi ihmeessä sitä ei ole tullut käytettyä enemmän? Noh, onhan punajuuren käsittely valkoisessa keittiössä hivenen haasteellista, mutta onneksi kokki on aina pukeutunut mustaan :) Käsien värjäytymisen estän hankkimillani ohuilla kertakäyttöhanskoilla, ne ovat hyvät myös esim. kalan käsittelyssä. Olenkin ostanut niitä laatikollisen!

Tässä soppa-ainekset:
1/2 kg punajuuria
8-10 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
1 punasipuli
tilkka öljyä
200 g pehmeää vuohenjuustoa
1 dl kermaa
rouhittua mustapippuria
(suolaa)
Pinnalle:
tuoretta basilikaa
Kuullota sipulisilppua kattilan pohjalla öljytilkassa. Lisää vesi ja kasvisliemikuutio.Kuori ja pilko punajuuret lohkoiksi ja lisää kattilaan. Keitä kypsiksi ja soseuta. Keittäminen kesti ja kesti, vesi kiehui lähes loppuun ja joudunkin sitä lisäämään. Monitoimikoneen käyttö soseuttamisessa olisi ehkä ollut sauvasekoitinta siistimpää......Lopuksi sulatetaan sekaan vuohenjuusto ja lisätään kerma (vettä/kermaa voi laittaa ohjetta enemmän, jos soppa tuntuu liian paksulta) ja maustetaan.
Tarjoiluvaiheessa laitoin koristeeksi vähän vihreää sekä lusikallisen vuohenjuustoa. Keitto näytti ihanalta turkoosilla lautasella. Kuvassa värit eivät ole niin makeat, mitä ne luonnossa olivat.....


Tammikuun Gloriasta olin suurella mielenkiinnolla lukenut ravintoloitsijoiden ja Safkaa -ruokakirjan kirjoittajien Alexander ja Hanna Gullichsenin haastattelua. Mukana oli myös pari kalaohjetta, joista sitruuna-rosmariinilohi vaikutti erityisen hyvältä. Eikun sitä kokeilemaan! Kannattaa myös vilkaista Hannan Chicling-blogia.


Ohje on niin simppeli, että kuka tahansa onnistuu tällä. Lohiköntti laitetaan nahkapuoli alaspäin öljyllä sivellylle foliolle uunivuokaan. Päälle ripotellaan suolaa ja mustapippuria. Sitten pinta päällystetään ohuilla sitruunaviipaleilla ja tuoreella rosmariinilla. Vielä olisi ennen uuniin laittamista pitänyt lisätä päälle voinokareita, mutta mä unohdin sen tehdä. Sitten liemi valkoviinistä ja soijakastikkeesta kaadetaan vuokaan. Uuniin maksimilämpö ja vielä grillivastus päälle, kypsennys ylätasolla ohjeen mukaan noin 9 minuuttia, mutta tämä filee oli niin paksu, että vaati 5 lisäminuuttia.

Sitruuna-rosmariinilohi
4 annosta

600-800g lohifileetä
suolaa
mustapippuria
1 sitruuna ohueksi viipaloituna
noin 50g voita
muutama oksa rosmariinia
4 rkl soijakastiketta
1 dl valkoviiniä


Lisukkeeksi löytyi viimeisestä Glorian Ruoka& Viini -lehdestä maissiletut.

2 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
2 kananmunaa
1½ dl maitoa
200 g maissinjyviä
3 rkl öljyä
Ainekset vaan sekaisin taikinaksi ja paistamaan. Maissinjyviä ei mitenkään pilkota, kokonaisina vaan mukaan.


Käsi taisi nälästä täristä, kun kuva on näin epätarkka. Viiniksi oli suositeltu Uusi-Seelantilaista chardonnayta, mutta minä avasin pöytään toissasyksyiseltä Alsacen-matkalta hankitun Walterin rieslingin. Ja voi, miten se maistuikin ihanalta! Ikävä vaan, että oli viimeinen pullo laatuaan. Ehkä on uuden matkan aika! Tai nettitilauksen......

Jälkiruokana kauden ensimmäinen Runebergin torttu. Sinuhelta. Namskis!

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Teemavuoden startti, kuplia ja hiillosta

Nyt on siivottu ja raivattu kotia sen verran, että voi välillä luiskahtaa Happylobster -elämän puolelle...... Ja luonnollisestikin heti sen jälkeen on paluu ruotuun!

Ystäväni kanssa olen julistanut vuoden 2013 kulinarismin vuodeksi. Viime vuosi meillä oli kulttuurivuosi ja se sisälsikin kiitettävän määrän teatteria, leffoja ja konsertteja. Nyt sitten uudet kuviot! Homman nimi on sellainen, että yhdessä ystäväni kanssa valitsemme kuukausittaisen kohteen, lyömme päivän lukkoon ja mukaan voi liittyä ken haluaa.

Ja koska emme kärvistele tipatonta, hiilaritonta, sokeritonta ja ilotonta kuukautta, niin luonnollisestkin starttasimme teemavuotemme liikkeelle nyt heti tammikuussa. Kohteena naapurikaupunkimme Hyvinkää ja sieltä valitsimme peräti kaksi kohdetta.

Joitakin vuosia olen kuulunut hyvinkääläisen ravintola Paloman viiniklubiin. Klubi ei kuitenkaan toimi kovin säännöllisesti ja sen jatkuminen on vaakalaudalla, koska ilmeisesti myös tämän ravintolan toiminnan jatko on mietinnän alla. Sääli sinänsä. Ravintola sijaitsee vanhalla villatehtaalla eli miljöö on todella viehättävä, mutta illoiksi ja viikonlopuiksi ei asiakkaita tunnu riittävän, joten aukioloaikoja on juuri nyt muutettu niin, että ruokaa saa vain lounasaikana. Ja muuten tilauksesta. (Päivitetty myöhemmin: ravintolan toiminta päättyi 2013 aikana.)

Nyt kuitenkin osallistuimme viiniklubin järjestämään ja viinikonsultti Jari Koiksniemen vetämään kuohuviinitastingiin. Kuuden viinin ohjatussa maistossa oli tarkoitus miettiä vastauksia sellaisiin kysymyksiin, kuten onko samppanja parempaa kuin normaali kuohuviini? Mitä on Cava? Miten italialainen Prosecco eroaa Franciacortasta? Haastaako Franciacorta samppanjat? Onko samppanjoissa eroa?


18 hengen porukalla viinit maistettiin sokkona ja aina kaksi kerrallaan. Sokkomaisto on siinä mielessä mielenkiintoinen ja jopa vaikea, että siinä ei ole mitään mielikuvia pönkittäviä elementtejä (et tiedä juoman hintaa, pullon ulkonäköä tms ). Maku ratkaisee.


Ensimmäinen maistopari oli tietenkin se halvin ja laadullisesti vaatimattomin. Ilman pullojen paljastamistakin se asia oli selvä. Ja paljastuksen jälkeen vielä selkeämpi, koska toinen oli Elyseetä ja toinen puolimakea espanjalainen cava. Huh huh. Jo sananakin valkoherukkaviini saa aikaan puistatuksen ja Elysee päätyi sylkyastiaan. Cavan olisi ehkä voinut kuvitella tarjottavaksi hyvin viilennettynä vaikkapa onnittelumaljana, mutta yhtä lasillista enempää en kyllä sitä itse nauttisi.

Toinen maistelupari tuli Italiasta. Kesäisen keveän kukkainen ja pirteä prosecco vastaan perinteisellä samppanjamenetelmällä valmistettu franciacorta. Franciacorta oli minulle uusi tuttavuus. Tosin tuttavuuden teko oli vähällä jäädä hyvin lyhyeksi, kun ensimmäinen nuuhkaisu oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Jos prosecco tuoksui kesän kukilta, niin tämä puolestaan edellisen kesän kukilta. Kesti aikansa, että viini avautui lasissa ja tuoksu tasaantui. Sen jälkeen tuttavuuden tekoa jatkettiin. Franciacortat ovat melko hinnakkaita ja kun tämänkin yksilön hinta oli noin 30 euroa, niin pistämällä kympin päälle, saa jo ihan kelvollista samppanjaa. Erikoista oli se, että viini oli kirkkaassa pullossa, yleensähän pullot ovat tumman vihreitä tai muuten hyvin tummia.


Viimeisenä laseihin kaadettiin kaiholla odotetut samppanjat. Ensimmäinen, Billecart-Salmon edusti suurten tuotantomäärien perussamppanjaa, jota valmistetaan noin 800.000 pulloa vuodessa. Billecart oli minulle entuudestaan tuttu ja hyväksi koettu juoma. Mutta toinen se vasta herkkujen herkku olikin! Larmandier-Bernier, Blanc de Blancs-samppanja (100% chardonnay), jota valmistuu vain noin 120.000 pulloa vuodessa. Myös tämä samppanja kuuluu Alkon valikoimiin, eikä hintakaan huimaa!



Tiesitkö muuten, että 1800-luvun alussa samppanjat olivat makeita ja kuplattomia ja ne nautittiin laakeista laseista? Nykytyylin mukainen ensimmäinen kuiva samppanja tuli Pommerylta 1870. Yhdessä mietimme, että mitähän näihin samoihin aikoihin Suomessa tehtiin? Todennäköisesti olimme erikoistuneet kiljun tuotantoon......

Parin tunnin kuplasession jälkeen olimmekin sitten jo melko nälissämme ja otimme suunnan kohti uutta grilliravintola Hiillosta.

(huom. Hiillos on sulkenut ovensa kesällä 2015)


Tämän ravintolan suhteen ainakin minulla oli odotukset hyvin korkealla. Ehkä jopa hivenen liian korkealla. Ja miksi ihmeessä? Yksi syy oli omistajissa, kysymys kun on Paloman omistajien ravintolasta. Toinen syy oli tuo Josper puuhiiligrilli. Ajatuksellisesti sellaisesta grillistä ei voi tulla kuin hyvää ruokaa.

Sisustukseltaan Hiillos oli hyvin moderni ja pelkistetty. Ovathan hyvinkääläiset jo paikan nimenneet akvaarioksi, koska ravintola on kolmelta seinältä avointa lasiseinää. Huonona puolena näin pelkistetty ympäristö tuo sen, että akustiikka on järkyttävän kehno, kun mikään ei pehmennä ääniä. Myöhemmin illalla, kun ravintola oli täynnä, sen varsinkin huomasi.

Alkuruuaksi valitsin etanat sinihomejuustolla (9,50 €). Yleensäkään en oikein pysty ohittamaa etanoita, mikäli niitä listalta löytyy.


Esillepano ei ollut kovin houkutteleva, mutta maku oli mahtava! Kyllä kaiken rasvan imuroin tarkkaan talteen. Neljän hengen porukastamme puolet päätyi etanoihin ja toiset kaksi ottivat viiden euron valkosipuli-yrttileivät. He eivät valintaansa olleet lainkaan tyytyväisiä. Vaaleaa leipää, joka oli sivelty vihreällä öljyllä. Yrtit eivät edes erottuneet siitä. Ankea, arkinen ja mitäänsanomaton oli tuomio.

Pääruokapuolella päädyimme jokainen omaan valintaamme. Itse otin härän sisäfileetä 200 g pekonivyöllä (17 €), bataattiranskalaiset (3 €) ja viskivoin.



Tyytymättömyyteni tähän oli oikeastaan tai ainakin osittain oma vikani. Tilasin pihvin medium miinuksena ajattelematta lainkaan, että eihän niin lyhyellä paistoajalla pekoni paistu kunnolla. Pekoni kuuluu mun mielestä olla rapeaa, joten eihän tämä sitä todellakaan ollut, vaan se oli paremminkin raa'ahko läskipanta pihvin ympärillä. Annoksen parasta antia oli ehdottomasti bataattiranskalaiset. Ne olivat ihania!!!!!

Seuralaiseni päätyivät valitsemaan härän entrecoten, sitruuna-rosmariinimarinoidun kananpojanfileen sekä teryaki lohen. Lohen valinnut oli tyytyväisin valintaansa.

Viinilista puolestaan oli varsinainen vitsilista. Jokaista sorttia oli kolme vaihtoehtoa ja niistä yksi oli hanatuote. Eli esimerkiksi punaviiniä oli siis todellakin tarjolla vain kolmea erilaista. Yksi oli talon viini hanasta (ei kiitos), toisen, La Vendimia Riojasta,  hinta 37 euroa pullolta ja kolmannen eli kelvollisen Boom Boom Syrahin hinta peräti 56 euroa. Hui. Maistoin molempia ei-hana-vaihtoehtoja, joista siis Boom Boom oli todella hyvää, mutta pihiyksissäni en sitäkään raaskinut ottaa kuin 16 cl (=12 €). Valkoviinin ystävät eivät olleet sen onnellisempia, mutta päätyivät niinikään kolmesta vaihtoehdosta valitsemaan sekä lohelle että kanalle hyvin sopineen Riffin Pinot Grigion.

Ja jotta nirppanokkien ilta olisi täydellinen, jätimme jälkiruuan väliin ja päädyimme sisareni kanssa tilaamaan Cafe Nero drinkit kauniiksi lopuksi. Jep jep, maku oli kyllä hyvä, MUTTA juoma tarjottiin tavallisesta kuuman juoman lasista, mistä nyt kahvidrinksut ja glögit usein tarjotaan. Cafe Nero kun kuuluu tarjota samppanjalasista ja siinä pitää olla poltettu sokerireunus!

Ravintolan salihenkilökunta oli melko nuorta ja palvelu hyvin ystävällistä. Laskua tosin jouduimme odottelemaan lähes puolituntia, joten olimme vaarassa myöhästyä ajatellusta junasta ja joutua olutravintola Joutseneen, mutta vältimme sen!

Kokonaisuus Hiilloksen osalta siis jäi pettyneen haileaksi. Mikään ei ollut pahaa, mutta kun jotain odottaa niin kovasti ja odotukset on korkealla, eivätkä ne toteudu, niin sitten käy näin. Illan lasku oli osaltani 57,40 €, sisältäen alku- ja pääruuan, 2 lasia punaviiniä ja väärennetyn Cafe Neron :)

Helmikuussa kulinaristikaksikko kokkailee ystävilleen kotioloissa Gourmet-Marttoina, mutta maaliskuussa lähdemme Forssaan (lausutaan Vorssaan) ja kohteena on ruokalehdissä jopa Michelin-tasoiseksi kehuttu Köökki. Ja odotukset jälleen kerran taivaissa!!!!

torstai 17. tammikuuta 2013

Tikust....... eikun kynästä asiaa

Tämän postauksen aihe on omastakin mielestäni omituinen. Käytän paljon kyniä. Tarvitsen niitä tietenkin töissä toimistolla, mutta sen lisäksi esim. korostuskyniä kuljetan työpapereiden mukana junassa. Käytän myös ilmeisesti hyvinkin vanhanaikaista Time System -kalenteria, johon raapustelen merkintöjäni ja lisäksi aina mukanani kulkee muistikirja, joskus jopa kaksi, jonne kirjaan ylös tärkeitä asioita. Reseptejä, viinivinkkejä, mielenkiintoisten ravintoloiden yhteystietoja jne.

Käsilaukuissani, työkasseissani, kalenterien välissä on aina kynä. Eikä ainoastaan yksi kynä, vaan monta kynää. Siis kalenterinkin välissä voi olla niitä kaksin kappalein.

Töissä olen ollut hyvinkin närkästynyt siitä, että työpöydälläni olevasta Palaset-kuutiosta tuntuu aina olevan toimivat kynät lopussa. Kuka niitä vie? KUKA????

Tarkempi kotini tarkastelu on osoittanut, että hamsteri on ilmeisesti jo vuosikausien ajan siirtänyt niitä tänne kotiin. Piilottanut yläkerran lipaston laatikkoon, peltirasiaan kirjaston pöydälle ja jopa julkeasti laittanut esille pöydälle lasipurkkiin. TYÖNANTAJAN maksamia kyniä! Toivon, että enemmän kuin piilevästä (miten niin piilevästä?) kleptomaniasta tämä kuitenkin kertoo siitä, että edes joskus siivoan laukkujeni pohjia ja sivutaskuja.




Nyt nämä siirtyvät takaisin toimistolle, siihen Palaset-laatikkoon. Firman toimistotarvikekulut tulevat romahtamaan tänä vuonna. Yhtäkään kynää ei tarvitse hankkia. Ei ehkä kenellekään :)

Että tämmöinen tarina tänään.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Hamsterin piilot


Hamsterihan hamstraa mitä milloinkin. Oikeastaan ihan kaikkea, mitä kuviteltavissa on. Aktiivisena kirppisharrastajana keräilykohteita on kyllä riittänyt ja nyt jo useamman vuoden ajan olen kerännyt mm. vanhoja matkalaukkuja. Siis OIKEASTI vanhoja. Sellaisia ruskeita, joihin on saatettu jopa liimata koetuista matkoista kertovia kaupunkimerkkejä. Kirppareilta niitä löytyy vieläkin aika kivasti. Siis laukkuja. Tosin olen minä niitä merkkejäkin löytänyt...... Jos hyväkuntoisesta isosta laukusta pyydetään alle 40 euroa, voin sanoa, että en jätä sitä hankkimatta.


Koska matkalaukut ovat hauska sisustuselementti jo sinällään, on niihin loistava myös piilottaa erinäisiä asioita (kun vaan muistaa, että mitä missäkin on). Yhden laukun olen varannut postikorteille ja kirjeille. Niitähän ei tosin enää nykymaailmassa juurikaan kerry, koska ihmiset yksinkertaisesti vaan eivät lähetä kortteja kuin jouluna. Kirjeitä tulee vielä harvemmin. Tuskin enää koskaan nyt, kun ainoa niitä lähettänyt eli kummitätini loppuvuodesta lennähti taivaaseen enkeliksi. Hänen kirjeensä olivatkin ainutlaatuisia. Jos olin murehtinut hänelle vaikkapa omaa jaksamistani, tuli paluupostissa kirjeen lisäksi lehtileikkeitä itsetunnon kohottamisesta jne. Kaikki ne ovat tallessa. Rakkaudella säilytetty. Yksi matkalaukku puolestaan on varattu konsertti- ja teatterilipuille ja -ohjelmille. Hamsteri tietenkin hankkii aina teatterissa käsiohjelman. Ja tietenkin säilöö liput sen käsiohjelman väliin. Tietenkin. Eteisestä löytyy sitten pari matkalaukkua täynnä laukkuja. Ja yhdessä suuressa on jemmassa kaikki meidän joulukoristeet. Että tämmöiset piilot.

Eilen sitten sain ahaa-elämyksen. Yläkerran olohuoneessa on sievoinen kokoelma dvd- ja vhs-leffoja ja niitä on säilytetty kolmessa kolmikorisessa vaunussa. Vaunut tuntuivat aikoinaan ihan näppäriltä, en vaan osaa enää kertoa, että miksi. Nyt ne ovat mielestäni vain ja ainoastaan rumat pölynkerääjät. Tyttäreltä olin saanut varsin kriittistä palautetta myös vhs-nauhojen säilyttämisestä. Ei varmaan tule yllätyksenä, että en pystynyt perustelemaan asiaa muulla kuin sillä, että vhs-nauhuri on edelleen voimissaan. Tosin en muista, milloin sitä olisi viimeksi käytetty.



Kaikenkaikkiaan olen laiskempi katsomaan leffoja, kuin ostamaan. Niinpä on päädytty tilanteeseen, jossa osa hankituista dvd-leffoista on edelleen muoveissa. Mutta ehkä jonain päivänä mulla on aikaa istua enemmän tv:n ääressä. Ehkä. Toistaiseksi olen keksinyt parempaa tekemistä. Eli hakusessa oli uusi, kauniimpi ja pölyttömämpi säilytyspaikka näille leffoille. Tyttären kanssa olimme miettineet tv-tasoa, jonka kaappeihin mahtuisi digiboxin, dvd-soittimen (ja vhs-nauhurin) lisäksi myös dvd:t. Mutta minäpä keksin jotain parempaa! Matkalaukun!!!!! Salin nurkassa (sohvan takana) oli pitkään kyyhöttänyt laukku ilman tarkempaa funktiota. Nyt silläkin on tehtävä. Katsokaa, miten mainiosti se siitä suoriutuukaan :)



Toinen mainio "säilytin" on puinen viinilaatikko. Niitä minulla on käytössä niin lehtien kuin käsityötarvikkeiden säilytyksessä. Kuuden pullon laatikoita, jotka ovat oivia lehtilaatikoita, saa tosin harvakseltaan. Ellei niitä osu silmään kirpparilta, voi niitä kysellä (paremmista) ravintoloista tai jopa laajemman valikoiman Alkoista. Meidän oman pikkukaupungin Alkoissa ei useinkaan ole valikoimissa muita kuin pahvilaatikkoviinejä, mutta ystäväni kautta onnistuin saamaan sieltä kolmen pullon laatikon, jossa on oikein saranoitu kansikin. Laatikko kätkee sisäänsä nyt lankoja ja puikkoja.


maanantai 7. tammikuuta 2013

Kauneus hiipi yläkertaan


Yläkerran olohuone on oikeastaan jo 26 vuotta eli koko täällä asumisen ajan ollut jonkinmoinen ongelma. Vinon katon, pylvään ja läpikulkupaikan luonteen vuoksi sen sisustaminen on ollut haasteellista. Tai siihen ei ole jaksettu edes oikein paneutua. Kun lapset olivat pieniä, oli meillä, kuten varmaan tuhansissa muissakin 80-luvun kodeissa näpsäkkä Rocky-vuodesohva. Niitä oli peräti kaksi kappaletta. Apua, muistan vieläkin sen kirjavan kuosin! Jumalalle kiitos, että olen päässyt niistä eroon, eivätkä ne ole esim. siirtyneet autotalliin, joka on muodostunut monen muun roinan saattohoitolaksi.

Rockyt väistyivät aikanaan, kun äitini kunnostuttama vanha puusänky siirtyi lasten käytöstä olohuoneen puolelle. Tarkoituksena oli, että sitä voi telkkarin katselun lisäksi käyttää vierasvuoteena. Siinä kun nukkuu erityisen syvää ja liikkumatonta unta, niin petiä on kutsuttu (ja kutsutaan edelleen) kuolinvuoteeksi. Ja siis oikeasti siinä on äitini isoäiti kuollut keuhkokuumeeseen, jonka jälkeen sänky siirrettiin maalla navetan vintille, eikä oma mummuni halunnut missään nimessä, että kukaan meistä ottaisi sen käyttöönsä. Olisi kuitenkin ollut sääli antaa vanhan ja kauniin huonekalun rapistua ja äiti sen sitten pelasti. Kiitos siitä hänelle!

Käytännössä sängyllä ei voi istua. Eli siitä ei ollut sohvaksi, jolla perhe olisi voinut löhötä tylsistyttämässä aivojaan telkkarin edessä. Siinä pystyy olemaan vain makuuasennossa. Ja huonekalun luonne huomioonottaen, makuuasennossa ei pysy kauaa hereillä. Työpaikan toimiston  muuton ja remontin alta pelastin sitten kaksi nojatuolia. Eipä sitä juuri tullut mietittyä, että miten ne asettuvat huoneeseen. Tai että sopivatko ne ylipäätään. En vaan halunnut niiden päätyvän roskalavalle. Tuolit ovat koko ajan olleet kulkuväylällä, niihin törmäillään, niille heitetään vaihtovaatteet ja yleensäkin kaikki, mitä nyt siinä kohdilla sattuu kädessä olemaan. Se taas on johtanut siihen, että niistä vain toisessa mahtui yleensä istumaan. Juu, hienoa. Oli ikäänkuin sohva ja kaksi nojatuolia, mutta vain yksi istuma- ja yksi makuupaikka. Jotain oli siis tehtävä.




Ja kuten jo aikaisemmin kerroin, syksyn kortikirppiskarnevaalien jäämistö siirtyi varastolaatikoissa yläkertaan. Ja jäi niille sijoilleen, kun en jaksanut roudata niitä kolmanteen kerrokseen tai kirpparille tai tehdä huutonet-ilmoituksia. Lopputulos oli ruma ja kaoottinen huone, jolla ei ollut selkeää funktiota, eikä sitä halunnut vieraille esitellä, kun ei itsekään siellä viihtynyt.

Viikko ennen joulua esikoistytär A oli käymässä. Silloin yhdessä mietimme, miten jatkan kodinraivausprojektia eteenpäin. Blogin syntysanatkin lausuttiin juuri silloin. A:lla on loistava tyylitaju niin pukeutumisen, kuin sisustuksenkin suhteen. Hänen jos kenen pitäisi pitää omaa tyyli- ja designblogia! A kertoi, mitä hän tekisi, jos saisi vapaat kädet. Näitä ehdotuksia sitten makustelin ja nyt laitoimme hihat heilumaan.

Ensimmäisenä lähtökäsky kajahti 80-luvun mäntylipastoille. Kai niitäkin löytyi aikoinaan lähes joka kodista. Jykevä kaluste, jonka laatikoihin mahtuu paljon tavaraa. Juu, niin mahtuu. Kyniä, kyniä, askartelutarvikkeita, leluja, paketointitarvikkeita, valokuvia, itsenauhoitettuja VHS-videoita.  Ja vaikka mitä pask....., siis roskaa. Lopputuloksena kahden ison ja yhden pienen lipaston säästettävä sisältö mahtui yhteen pieneen, jonka sai lähestulkoon kadotettua vierashuoneen nurkkaan. Sekin sieltä lähtee, kunhan saan hankittua olohuoneeseen yhden uuden säilytyskalusteen. Valkoisen.


Erinäisten, sinänsä värikkäiden vaiheiden jälkeen haltuuni on päätynyt vaaleasävyinen, ilmeisesti käsinsolmittu, valtavan kokoinen matto. Se on ollut vuosikausia säilöttynä rullalla (kuolinvuoteen alla), koska en ole ns. mattoihminen. Kokonsa ja tyylinsä puolesta matto periaatteessa sopisi saliin ruokapöydän alle, mutta ......... Näen jo sieluni silmin sille kaatuneet punaviinit!!!! En kestäisi sellaista stressiä!  Eli matto pysyi rullalla. A ei ollut edes koskaan nähnyt sitä! Heh.... Ja nyt matto päätyi kuin päätyikin käyttöön.

Näytetäänpä tässä nyt vähän kuvia, kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja tässä tapauksessa ehkä jopa vähän enemmän...

ENNEN:

Tässä kuvassa näkyy kaikki, mikä on rumaa. Eli toi fucking mäntylipasto, rikkinäinen matkatelevisio, kirpparikamaläjät, kaikkien kulkuväylällä olevat nojatuolit, niiden päälle heitetyt kamat. Ikävä sanoa, mutta tätä kuvaa ei ole edes lavastettu, sillä silloin kun en ole tyytyväinen johonkin asiaan, en juurikaan siitä välitä. Ja sen huomaa.

JA NYT:

Kuolinvuoteesta kutsuvaksi daybediksi. Mikäs tuossa on löhöillä lueskelemassa, katselemassa näkymiä parvekkeen ikkuinoista, torkahtamassa päiväunille ja kun löydän jostain sievän, pienen tiikkipöydän tuohon vierelle, niin sitten tämä kokonaisuus on täydellinen. Ja matto, mulla on matto! Lukunurkkauksessa ei siis saa nauttia punaviiniä, kuin korkeintaan nokkamukista. Vai pitääkö levittää muovia maton päälle? Seinälle A laittoi kauniisti esille kaksi mekkoani varhaiselta 60-luvulta. Sinisen äiti on tehnyt, vaaleanpunaisen olen saanut mummun siskolta Kanadasta.

TOINEN ENNEN -KUVA:


Periaatteessa tässä näkyy samat sekavuudet, mitä ensimmäisessäkin "ennen" -kuvassa, mutta pääosassa on epämääräiseen pituuteen viritetty kuolinvuode (nyt otettiin jatkopala pois ja lyhennettiin sänkyä) ja dvd/VHS-kärryt.

JÄLKEEN:

Tätä nyt ei siis samaksi mestaksi oikein edes tunnista. Tuolit eivät enää ole kulkuväylällä, tolppa asettuu mukavasti pöydän jatkeeksi, eikä sekään enää tunnu olevan väärässä paikassa. Ja mun ihana itsekutoma torkkupeitto sopii väreiltään tänne täydellisesti, vaikka olin suunnitellut sen kirjaston sohvilla pidettäväksi. Ja puisessa viinilaatikossa säilytetään lankoja ja puikkoja :)

Sitten A sanoi, että kuulehan äiti, miten tuohon tuolien yläpuolelle sopisi sellainen vanhanaikainen valaisin, jossa on kaksi taivuteltavaa lamppua...... No, kyllähän hamsterilta sellainen löytyi! Vuosia sitten kirpparilta hankittu ja eteisen kaappiin säilötty :) Se oli vaan odottanut tätä hetkeä!


Ja jotta totuus ei unohtuisi, niin kyllähän kauneudella on kääntöpuolensa eli hetken aikaa huoneen toinen laita näytti todella järkyttävältä.......


Ylläolevassa kuvassa näkyy kolmanteen kerrokseen johtavat portaat. Ne ovat hivenen jyrkät ja hankalat siihen nähden, että ylös on roudattu ja pitäisi roudata vielä vaikka mitä. Tarkoitus on, että yläkerran parvi järjestellään siistiksi varastoksi oikeasti tarpeellisia tavaroita varten ja ylhäällä oleva kolmas makuuhuone siistitään vieraskäyttöön. Siitäkin tulee blogiprojekti :)


Mutta nyt nämäkin on jo raivattu. Lipastot odottavat autotallissa kunnostusta/maalausta ja siirtymistä siskojen mökille. Vanha tv-rakkine vielä jäi, mutta myös sen lähtölaskenta on alkanut. Ei kai kenelläkään enää ole tuollaista möhkälettä? Mutta mikäli jollakin on ylimääräinen 32 tuumainen taulutv, niin sen voi kierrättää meille. Tai sitten vaan aloitan aktiivisen hintaseurannan ja hankin uuden.

On mulla nyt niin hyvä mieli, kun kauneus viimeinkin hiipi yläkertaan. Yksin sitä vaan oli jotenkin voimaton, eikä saanut mitään aikaan. Piiskaa siis tarvittiin. Nyt mä olen jo kaksi iltaa istuskellut nojatuolissa ja ihaillut tätä kaikkea. Jo näkymä portaita ylös noustessa saa hymyn huulille :)


Ja innoitukseksi muille, me käytimme tähän kaikkeen muutokseen vain yhden sunnuntaipäivän. Toki aikaa menee vielä viimeistelyyn, kuten siihen, että seinävalaisin on kiinnittämättä, yksi patteri saa lähteä, pari kalustehankintaa Ikeasta tehtävä, mutta sitten se on siinä. Oi ihanuus!


lauantai 5. tammikuuta 2013

Epäluotettava hammaskeiju

Molemmat tyttäret olivat käymässä ja näin oivan tilaisuuden esitellä muutamia löydöksiä vierashuoneen lipaston laatikkojen kätköistä. Vilkasta keskustelua syntyi lakanoista. Siis siitä, että minkä sarjakuvateeman pussilakanat lapsuusvuosilta ovat säilyttämisen arvoiset. Selvisi, että molemmat ovat aina VIHANNEET Tenavia ja mä olen pakottanut vuosikausia heitä nukkumaan Ressun, Jaska Jokusen ja kumppaneiden kanssa. Mikä julmuus ja vääryys! Mitä lie traumoja tästäkin on syntynyt. Joutuvat vielä keski-ikäisinä käymään näitä läpi jossain terapiassa!!! Eli Tenavat matonkuteiksi. Sama tuomio tuli myös Disneyn perinteisille Minni&Mikki -kuvioille ja ainoat, jotka suotiin säästettäviksi olivat Muumi-lakanat. Niissä heidän mahdolliset lapsensa saattaisivat nukkua noin 10 vuoden kuluttua mummulareissuilla.



Läpi käytiin myös laatikollinen satukirjoja. Keskustelu niistä ei ollut läheskään lakanakeskustelun veroista. Tosin kirjat, joissa piirroshahmot kuulemma näyttivät narkkareilta, siirrettiin kirppiskoriin. En ollut koskaan tajunnut lukevani lapsille kirjaa esim. narkkariprinsessoista. Olihan se tieto hyvä saada edes nyt.



Melkoinen joukko oli kuitenkin kirjoja, jotka päätettiin säilyttää. Niistä ehdoton suosikki meidän kaikkien mielestä oli tämä:


Yhtäkkiä nuo kaksi nuorta naista muuttuivat silmissäni kahdeksi pieneksi pellavapääksi ja melkein jo tarjouduin lukemaan ääneen heille tämän kirjan.....

Kirjapuolella jouduin kyllä sitten vielä puolustuskannallekin. Että minkä ihmeen vuoksi maailman epämusikaalisin ihminen eli minä on säilyttänyt peräti 2 kouluaikaista musiikin oppikirjaa. Todisteeksi vetäisin sieltä summittaisesti valitun biisin, kovaa ja korkealta, jonka jälkeen tyttäret katsoivat mua oudoksuen ja varmaan miettivät lääkityksen tarkistuksen tarpeellisuutta. Laitoin musakirjat takaisin laatikkoon. Piste.


Ja hammaskeiju. Lakanalaatikosta löytyi hammas!!!!!. Ehkä Horatio Caine toimittaa sen DNA-labraansa ja hampaan omistaja selviää. Kummallekaan hammaskeiju ei kuitenkaan ollut maksua toimittanut :)

ps. hammaskeiju ei oo totta

tiistai 1. tammikuuta 2013

Remmi-tuolin salaisuus

Etäpiiska viuhui tyttäreni toimesta. Joulu välipäivineen ei kuulemma todellakaan ole mikään syy olla päivittämättä blogia ja edistämättä (ikuisuus)raivausprojektia. Siispä toimeen ja vierashuoneen kimppuun.

Ja pakko myöntää, että melkeinpä jo itseänikin on alkanut kiinnostaa tämä Remmi-tuolille vaivihkaa ilmestyneen paperiläjän sisältö. Läjän syntyajankohtaa en pysty tarkemmin määrittelemään, joten eikun kimppuun vaan uudenvuodenpäivän kunniaksi setvimään salaisuuksien kasauman sisältöä. Ihme kyllä, läjä näyttää kuvassa todellisuutta pienemmältä......


Ja todellakin tarkempi tarkastelu kertoo, että kyseessähän on ns. paniikkisiivouslaatikon sisällön väliaikainen sijoituspaikka. Ilmeisesti paniikkisiivouslaatikkoa on tarvittu vieläkin kipeämmin jossain muussa kohteessa. Kyseinen laatikkohan otetaan käyttöön silloin, kun on tulossa vieraita ja alakerran sinänsä edustuskelpoiset tilat pitää äkkiä saada kuntoon. Silloin otetaan mikä tahansa käsille osuva kori tai laatikko, johon ylimääräiset tavarat paiskataan ja kiikutetaan yläkertaan. Ja unohdetaan. Se on tosi näppärä menetelmä....

Ja mitä täältä sitten löytyi. Ensinnäkin kolme kappaletta sukututkimuksia, joista äitini oli jo aivan varma, että olen ne hukannut. No en tietenkään ollut, vaan olin ne huolella säilönyt. Nythän on kylläkin todella suuri vaara, että jymähdänkin lukemaan tätä 1700-luvulle johtavaa tutkimusta...... Siispä eteenpäin!


Kasan sisällön analysointi kertoo ulkopuolisellekin henkilölle paljon elämästäni. Olen esimerkiksi opiskellut sekä englantia (Languista kielikoulun materiaalikansio vuodelta 1997) että italiaa (alkeet kansalaisopistossa lukuvuodella 2010-2011). Ammatillista pätevyyttä on ylläpidetty suorittamalla Markkinointi-instituutissa Yrityshallinnon tutkinto ja Helsingin Kauppakamarin esimieskoulutukseenkin on osallistuttu. Olisikohan kaiken näihin liittyvien papereiden loppusijoituspaikka sittenkin ihan työnantajan tiloissa työhuoneessani?


Ja mitä vielä? Nippu tyttäreni konfirmaatiokutsuja vuodelta 2001, Iltalehden Mannerheim-extra, Alkon hinnasto vuodelta 1999 (miksi?), tyttärien koulukuva ala-asteajoilta (nuorin on kädet ristissä eturivissä, vanhin näyttää kapinoivan kuvausta oikeassa reunassa), pari numeroa BONK-sanomia sekä älytön määrä ruokaohjeita ja ylläri, ylläri, lehtiä. Ja runko 50-vuotisjuhlieni puheesta.



Loppuanalyysinä kerron, että kyse ei olekaan aivan tyypillisestä paniikkisiivouslaatikon sisällöstä. Roinan ikäjakauma on sen verran laaja. Uskoisin, että tässä onkin alunperin ollut kyse kirjaston aikaisemmasta siivousyrityksestä, jolloin nämä säästettävät ja tärkeät kamat, joita ei kuitenkaan ole tarkoitettu kirjahyllyyn, onkin pinottu kirjoituspöydälle jatkokäsittelyä varten. Ja siitä ne ovat sitten aivan sattumanvaraisesti osuneet paniikkisiivouslaatikkoon loppukesästä 2011, koska tuoreinta tavaraa oli se mun puheen runko.

Hitto, ihan kuin olisin arkeologi :)

ps. paperinkeräykseen 7,2 kiloa