Paisano, filippiiniläistä Helsingissä

Tapaamme ystäväni kanssa yleensä aina keväisin, kun pikkukenkäkausi alkaa. Noh, tänä talvena ei ole kunnolla edes talvikenkäkelit alkaneet, niin treffasimme poikkeuksellisesti jo tammikuun lopussa. Ja jälleen se sama pohdinta, että minne sitä oikein mentäisiin. Syödäänkö viimeisen päälle hienosti vaiko arkisesti tai kenties jotakin siltä väliltä. Hartaudella tutkin eri ravintoloiden ruokalistoja ennen valintaa ja päädyimme sille välille. Tai miten sen nyt ottaa.....

Valitsimme Paisanon, filippiiniläisen ravintolan Helsingin Korkeavuorenkadulta, aivan Etelä-Esplanadin välittömästä läheisyydestä. Visiitti oli meille kummallekin ensimmäinen. Siis ensimmäinen tämän ravintolan olemassaolon aikana, sillä samalla paikalla aiemmin peräti 14 vuotta sijainnut italialainen Gastone oli kyllä vuosien varrella tullut hyvinkin tutuksi. 

Sisustus oli kovin nykytrendien mukainen, naapuripöytään ei juuri etäisyyttä ollut ja tiskin taaksekin näki vaivatta. Illan edetessä ja ravintolan täyttyessä myös melutaso lisääntyi jopa vähän häiritsevästi. Tilassa ei juurikaan ollut tekstiilejä ääniä pehmentämässä.

Menu alkaa jaettaviksikin sopivilla alkuruokatyyppisillä snackseillä. Mikäli nautit vain niitä, on suositeltu määrä 4-5. Näitä kohtuuhintaisia annoksia valitsin kaksi.

Entrecôte Pares & Barley (12 €). Suolattua Pesolan tilan entrecôtea, Gobbas Gård -farmin ohrattoa, punasipulimarmeladia, suolattua kananmunan keltuaista, aromaattista soijakastiketta. Ohratto ja raaka keltuainen olivat lihasiivujen alla ja annos kuuluikin sekoittaa ennen nauttimista. Liha oli ihan ok, mutta ohrattoa en vaan voi ymmärtää. Ja miten se kuuluu filippiiniläiseen keittiöön? Vai enkö vaan ymmärrä? Sekin on tietysti mahdollista, mutta kokonaisuudessaan melko mauton setti. 

Squid Sugba (11 €). Grillattua kalmaria, höyrytettyä sipulia ja tomaattia, Budbod -kalajauhetta, soija-vinegrettekastiketta. Enpäs sitten pitänyt tästäkään. Pidän kyllä mustekalasta, mutta nämä kalmaripallukat lähinnä vain muljuivat suussa ja mausta en muista mitään. Olin harmissani näistä valinnoista. Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä vain yhteen ja valita kiinnostavalta kuullostava hiillostettu munakoiso? Myöhäistä rutista tässä vaiheessa, mutta maut vaan eivät olleet minun makuuni.

Ystäväni valitsi alkuun Cauliflower not-hummus -annoksen (9 €). Kukkakaali-kookospyreetä, Perilla -maustettua romainesalaattia, raastettua soija-cashewta, paahdettuja mustia seesaminsiemeniä. Ystäväni antoi annokselle arvosanaksi 9- eli hän piti siitä, vaikka kookospyreetä oli niin vähän, että sitä tuskin huomasin romainelehtien alta.

Alkuruokien jälkeen jätin likaiset aterimet lautaselle, kuten mielestäni kuuluukin. Oikeasti en uskonut silmiäni, kun tarjoilija tyynen rauhallisesti siirsi nämä tahmaiset aterimet pöydälle! Siis mitä ihmettä? Miksi niitä ei voinut vaihtaa? Tästäkö ravintolan kehuttu rentous muodostuu? Että rennosti vaan soosit pitkin pöytiä.

Pääruokavalinta oli helppo, päädyimme molemmat samaan annokseen. En edes harkinnut muita vaihtoehtoja, sillä en tainnut edes huomata niitä! Prawn Sugba (19 €). Grillattuja tiikerirapuja, inkivääri-purjomarmeladia, calamansi -kalakastiketta. 

Lisukkeena Kamote (6 €) eli uppopaistettua bataattia Al Morenafraichella ja Kanto -kastikkeella. Kastikkeet olivat minun suuhuni armotta liian tuliset, mutta bataatti muutoin varsin herkullista. Tämä pääruoka-annos heittämällä korjasi alkuruokien aiheuttaman pettymyksen.

Kaunis ja herkullinen jälkiruoka oli nimeltään Keso de Bola (8 €). Comte -juustopallo, calamansimango -coulilla, valkosuklaamuruilla. Tämä annos hipoi täydellisyyttä!

Ja koska olen herkkusuu, teki vielä mieli jälkiruokadrinkkiäkin. Juoma oli herkullinen ja kokeilun arvoinen, vaikkakin melko pieni kooltaan (13 €). Ainesosat käyvätkin ilmi ylläolevasta kuvasta.

Laskun maksun koittaessa leuka loksahti. Edullisista ruoka-annoksista huolimatta laskun loppusumma kolkutteli fine dining -tasoa. 94 euroa! Tarkistin laskuni useampaankin kertaa. Kaksi alkuruokaa, pääruoka, jälkiruoka. Cava-lasillinen alkuun, yksi lasillinen viiniä ruokien kanssa ja jälkiruokadrinkki. Lasku oli aivan oikein, uskottava se oli. Mutta oliko valkoviinilasillinen 17 euron arvoinen? No ei ollut! Ja kun pääruuan lisukkeet oli erikseen hinnoiteltu, niin edullinen pääruoka muuttuikin äkkiä, jos ei nyt kalliiksi, niin hinnakkaammaksi kuitenkin. Satasella olen syönyt laadukkaita aterioita viineineen laadukkaissa paikoissa. Ja saanut samaan hintaan puhtaat aterimetkin! Anteeksi vaan Paisano, emme näe uudelleen, mutta sen opin, että luen menut vieläkin tarkemmin ennen ravintolan valintaa.

Mikäli filippiiniläinen keittiö ja ruokakulttuuri kiinnostaa, niin siitä voit lukea lisää täältä, klik.

Lyonin kanaa kultareunaiselta lautaselta

Lauantai tai ylipäätänsä viikonloppu on täydellistä kokkailuaikaa. Hmmm, suurinpiirtein näillä sanoilla taidan aloittaa useimmat kokkailujuttuni..... Mutta näinhän se on, viikolla työpäivät matkoineen venyvät pitkälle iltaan ja kun vielä tykkään mennä aikaisin nukkumaan, niin vähän vähiin jää vapaa-aika. Ja varsinkin kokkailuaika! Siksi(kin) viikonloput ovat erittäin odotettuja. Tästä ohjeesta sain vinkin työystävältäni ja taitaa jo olla niin, että useampikin työkaveri on tämän ruuan valmistanut. Nyt sitten minäkin! Kiinnostavaksi tämän teki myös se, että lähtökohtaisesti en pidä viinietikoiden mausta. Ainakaan näin mittavassa määrin. Päätin kuitenkin olla ennakkoluuloton.

Kokkaillessa tuli sitten myös kokeiltua uuden hälytysjärjestelmän toimivuus. Äiti kun aina kyselee, että toimiiko järjestelmä, niin nyt voin sanoa, että kyllä toimii! Broileria ruskistaessa sain aikaan jäätävän savun keittiöön ja sitä kautta palohälytyksen. Tarkistusoitto Sector Alarmin hälytyskeskuksesta tuli välittömästi, samalla kun hulluna huidoin astiapyyhkeellä savua sireenien soidessa ja ovet olivat pihalle saakka auki. Että sellaista pientä äksönii! Mutta toimii, se on pääasia. Rahansa väärti.

Lyonin kana eli etikkakanaa Lyonin tapaan, ranskaksi Poulet au Vinaigre, on perinteinen lyonilainen ruoka. Kuten nimestä saattanee arvatakin.....

Lyonin kana

Soppa365/Glorian Ruoka&Viini

4 annosta

800 g broilerinkoipia

1 tl suolaa

½ tl mustapippuria myllystä

2 rkl + 2 rkl voita

1½ dl punaviinietikkaa

6 valkosipulinkynttä

1 laakerinlehti

1½ dl kanalientä

2 rkl tomaattipyreetä

1 prk (200 g) ranskankermaa

½ ruukkua rakuunaa

Viimeistelyyn

½ ruukkua rakuunaa

Käytin ruokaan broilerin rintafileitä. Ja puolitoistakertaistin valkosipulin määrän. Patana mummulta peritty vanha valurautapata. Aivan ehdoton!

Mausta broileri suolalla ja pippurilla. Laita pataan 2 rkl voita ja paista lihat molemmin puolin. Lisää loppu voi ja viinietikka, anna sihahtaa. Kuori ja hienonna valkosipulit karkeasti ja lisää ne laakerinlehden kanssa pataan. Laita pata 225 asteiseen uuniin ilman kantta 20 minuutiksi. Minä tein niin, että ruskistin rintafileet padassa parissa erässä, nostin lautaselle odottelemaan ja sitten siirsin kaikki takaisin pataan etikan, voin ja valkosipulin kanssa.

Ota pata uunista. Nosta koivet/fileet hetkeksi syrjään lautaselle ja lisää pataan kanaliemi ja tomaattipyree. Keitä liedellä, kunnes jäljellä on puolet nesteestä. Lisää ranskankerma ja hienonnettu rakuuna sekä koivet/fileet pataan.

Nosta takaisin uuniin noin 35 minuutiksi. Älä peitä kannella, jotta broilerit saavat rapean pinnan.

Lisukkeeksi paahdoin uunissa paprikoita, ruusukaalia, parsakaalia. Pyörittelin kasvikset öljyssä ja maustoin suolalla sekä pippurilla. Puolisen tuntia uunissa. Ja huomaa ikkunasta näkyvä vihreän talvinen helmikuun maisema!

Tämä oli NIIN hyvää! Etikka maistui kyllä, mutta miten erilaiselta se maistuikaan ranskankerman kanssa. Pehmeältä, ei lainkaan pistävän etikkaiselta. Rapeaa pintaa en onnistunut lihaan saamaan, mutta todella meheviä fileistä tuli. Herkkua!

Sunnuntain kunniaksi kultareunainen Arabian lautanen, mummun vanhempien kihlajaisastiastosta. Reilusti satavuotias!

Juuriselleriä kiusaukseen

Sunnuntaiaamuna suuntasin Helsinkiin tyttären perheen luo mumuhommiin pikkupotilaan seuraksi, jotta vanhemmat pääsivät asioilleen. Lounaaksi söimme tästä kiusauksesta version, jossa poro oli vaihdettu soijarouheeksi ja siitä se innostus sitten lähti, sillä ruoka olisi vallan mainio toimistoeväs ja tulinkin sitten juurisellerin kanssa kaupan kautta kotiin. Juuriselleriä on tullut hyvin harvoin käytettyä, ehkä pitää etsiä lisää reseptejä sen käyttöön. Ja kaikille sellerikammoisille tiedoksi, että tällä ei ole mitään tekemistä varsisellerin kanssa, vaan maku on hyvinkin pehmeä ja neutraali. Rohkeasti vaan kokeilemaan!

Juustoinen juuriselleri-porokiusaus

HS Ruoka

4 annosta

1 kg juuriselleriä

2 valkosipulinkynttä

1 tl kuivattua timjamia

100 g kylmäsavupororouhetta

150 g juustoraastetta (esim. gouda)

3 dl kuohukermaa

Kuori juuriselleri ja leikkaa ohuiksi viipaleiksi. Leikkaa viipaleet ohuiksi tikuiksi. No höpsistä, minä lohkoin juurisellerin ja surautin sen karkeaksi raasteeksi monitoimikoneella. Siihen meni vain hetki!

Sekoita uunivuoassa juuriselleri, kuoritut ja hienonnetut valkosipulinkynnet (tuplasin määrän, yllätys!) timjami, pororouhe ja kaksi kolmasosaa juustoraasteeta.

Kaada päälle kuohukerma ja ripottele vielä loput juustoraasteesta. Poroa käytin enemmän, koska pakkaus oli 150 g, samoin juustoa meni reilusti.

Tyttären perheessä oli siis pororouhe korvattu soijarouheella (noin 3 dl), joka oli paistettu ja vedellä turvotettu. Soijarouhetta käyttäessä voit lisätä suolaa oman makusi mukaan.

Ja tässä on ehdoton juustoraastesuosikkini. Makua, makua ja vielä kerran makua kyllä löytyy! Suosittelen.

Kypsennä kiusausta 200 asteisessa uunissa 1 h 20 min. Paiston loppuvaiheessa peitin vuoan foliolla, ettei pinta liikaa kärventyisi. Anna vetäytyä hetki ennen tarjoilua.

Hyvää tuli! Varmasti voisi myös perinteisiäkin kiusauksia kokeilla niin, että vaihtaa perunan juuriselleriin.  Tästä sain jälleen mainiot ja edulliset eväät töihin kolmeksi päiväksi. Nam.

Pomelo-marenkipiirakka ja parempi maailma

Ystäväni kanssa sovimme koti-illasta, jossa hyvän ruuan ja viinin ohella parannetaan maailma ja käydään läpi mieliämme kaihertaneita asioita. Sivusimme jopa paikallispolitiikkaa, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että enemmän velloimme ihmissuhderintamilla. Kahdeksan tuntia siinä sitten mennä heilahti! Ihan vain kahdestaan, ihan parasta. 

Minun antini illan syötäviin oli jälkiruoka. Ja tämä Pomelo -hedelmä oli elämäni ensimmäinen. Vaan onko viimeinen? Se kun (kuulemma) suojaa flunssalta, virtsatietulehduksilta, auttaa laihtumaan ja vähentää ikääntymisen merkkejä !!!! Rekallinen näitä pihaan, kiitos! Lähdetään nyt kuitenkin piirakalla liikkeelle, piirakalla, joka taatusti muilla ainesosillaan kumoaa hedelmän laihduttavan vaikutuksen......

Pomelo-marenkipiirakka

Glorian Ruoka&Viini 1/2020

12 palaa

Pohja

2½ dl vehnäjauhoja

1 dl mantelijauhoja

1 dl fariinisokeria

100 g huoneenlämpöistä voita tai margariinia

1 kananmuna

Täyte

1 pomelo (4 dl soseutettuna)

5 keltuaista

1½ dl sokeria

50 g voita tai margariinia

2 tl vaniljasokeria

1/4 tl suolaa

Päälle

5 kananmunanvalkuaista

1½ dl sokeria

1 dl paahdettuja ja suolattuja manteleita

½ ruukku minttua

Sekoita pohjan aineet koneella tai käsin murotaikinaksi. Painele taikina piirakkavuoan (halk.23 cm) pohjalle ja reunoille. Itse käytin suorakaiteen muotoista Teema -vuokaa. Esipaista pohjaa 200 asteisessa uunissa 10 minuuttia.

Kuorimisohjeen katsoin Youtubesta (oi, nykyaika) ja voin kertoa, että ei se niin näppärästi suju kuitenkaan. Kalvot sekä revin että skalpeerasin veitsellä ja sain kuin sainkin tarpeeksi hedelmälihaa, jonka soseutin sauvasekoittimella.

Erottele keltuaiset valkuaisista. Laita kattilaan keltuaiset, sokeri, pomelosose ja voi. Hauduttele sekoitellen noin 7 minuuttia tai kunnes seos sakenee. Lisää vaniljasokeri ja suola.

Kaada täyte (ihan kaikki ei mahtunut) piirakkapohjalle ja jatka paistamista 20 minuuttia eli kunnes täyte hyytyy. Ota piirakka pois uunista ja nosta uunin lämpö 250 asteeseen.

Vatkaa valkuaiset ja sokeri kovaksi vaahdoksi. Rouhi mantelit ja hienonna minttu. Lisää puolet manteleista ja mintusta piirakan päälle. 

Levitä valkuaisvaahto piirakan pinnalle (tätäkin oli vähän liikaa!) ja paista uunissa noin 5 minuuttia kunnes marenki saa kauniin värin. Koristele piirakka lopuilla manteleilla ja mintulla.

Piirakasta tuli aivan käsittämättömän kaunis! Ohjeen mukaan mantelit olivat kuorellisia, mutta mielestäni kuorettomat toimivat vallan hyvin. Ehkä jopa valmis karkea mantelirouhe kävisi tähän, vaikka eipä tuo rouhiminen juurikaan aikaa viennyt. Paahdoin ja suolasin mantelit itse. Kuivalla pannulla väri ja hieman suolaa sekaan. Helppoa!

Myös maku oli onnistunut ja sekä makea pohja että marenki päällä tasapainottivat täytteen raikasta pientä kirpeyttä. Varsin onnistunut leivonnainen tästä tuli.

Ylimääräisestä valkuaisvaahdosta sain vielä pellillisen marenkeja. Lusikalla nostelin pieniä vaahtokekoja pellille ja paistoin 125 asteisessa uunissa tunnin verran. Nam. Minun piti laittaa ne purkkiin myöhempää käyttöä varten, mutta niin vain ovat viikonloppuna kadonneet parempiin suihin. Omaani!